Scarface - Arpinaama (Scarface)

Al Pacinolla on ollut elämänsä aikan unohtumattomia rooleja, joista useimmat ovat olleet erittäin menestyneissä elokuvissa. Hän on näytellyt pääosaa sellaisissakin tuotoksissa kuin Kummisetä, Carlito's Way, sekä minisarjassa Angels in America. Kuitenkaan hänen parasta elokuvaansa eivät monet edes tunne. Kyse on Brian De Palman ohjaamasta klassikosta Scarface - Arpinaama.

Poikkeuksellisen rajua väkivaltaa ja kielenkäyttöä sisältävä Scarface on yksi parhaista koskaan näkemistäni elokuvista. Se valmistui 1983 ja herätti ilmestyessään eriäviä mielipiteitä. Se oli kuitenkin kassamenestys ja kotitallenteet ovat monikertaistaneet sen voitot viime vuosina.

Tony Montana (Pacino) on nuori kuubalainen rötösukko, joka onnistuu muuttamaan Yhdysvaltoihin kaverinsa, Mannyn kanssa. He joutuvat nopeasti rikolliselle polulle ja päätyvät huumemaailman pyörteisiin. Tony alkaa menestyä ja rikastua huumekaupoilla, ja tekemällä töitä Miamissa asuvalle huumelordille. Hän ja Manny nousevat huumekaupan huipulle ja huomaavatkin olevansa rikollisen maailman kuninkaita. Tony muuttuu menestyväksi liikemieheksi ja hankkii jopa vaimon. Rikollinen maailma on kuitenkin vaarallinen ja kaikella on hintansa.

Elokuvan hienous on osittain Oliver Stonen käsikirjoituksen ansiota. Hän teki sen yhteistyössä huumepoliisin kanssa ja sai aikaan pelottavan aidontuntuisen tarinan. Al Pacinon hienoa, ja välillä hauskaakin suoritusta avustavat Steven Bauer ja Michelle Pfeiffer. Kolmikko vie katsojan taitavasti, ei ainoastaan rikolliseen maailmaan, vaan myös rikolliseen mieleen. Elokuva ei ole pelkästään matka Tony Montanan elämään, vaan myös hänen ajatuksiinsa, ja lapsellisen yksinkertaiseen logiikkaansa.

Vaikka Pacinon esittämä Montana tuntuu aluksi säälittävältä pikkumieheltä, joka ei tiedä mistään mitään, hänen vaivalloista nousuaan valtaan on ilo seurata. Hän on yksi rikoselokuvien mieleenpainuvimpia hahmoja juuri persoonallisuutensa ja tyylikkyytensä ansiosta Mukana on jännitystä, draamaa, komediaa, sekä elokuvahistorian unohtumattomimpiin kuuluva loppuhuipennus. Elokuva ei kärsi edes ylipitkästä 170 minuutin kestostaan, sillä juonta ei ole paikattu yhdelläkään tylsällä kohtauksella.

Tutustukaa toki. Normaaliin toimintaelokuvaan/jännäriin verrattuna Scarface voi tuntua hieman rankalta, mutta ei tämä mitenkään yliampuvan järkyttävä ole. Kyseessä on mielenkiintoinen elokuva, jonka menee ihon alle ensimmäisellä katselukerralla.

Universal on julkaissut elokuvan monia kertoja, viimeisimpänä osana 100-vuotiskokoelmaansa DVD:lle ja Blu-Raylle. Molemmat tallenteet ovat melko helposti löydettävissä verkkokaupoista ja viihde-elektroniikka osastoilta.

Elokuva sisältää myös poikkeuksellisen kyseenalaista huumeiden käyttöä.

Psyko (Psycho)

Hitchcock tunnetaan ehkä parhaiten alkuperäisestä Psyko-elokuvasta. Vuonna 1960 ilmestynyt trilleri jaksaa jännittää kerrasta toiseen. Olen nähnyt sen useita kertoja, ja vaikka muistan jokaisen kohtauksen miltei ulkoa, en silti ikinä lakkaa jännittämästä. Miksi? Koska Hitchcock.

Marion Crane (Janet Leigh) on nuori nainen joka työskentelee kiinteistöyrityksessä sihteerinä. Hänen elämäntilanteensa on jämähtänyt paikoilleen rahanpuutteen takia. Kun hän sitten saa tehtäväkseen kuljettaa suuren summan käteistä rahaa pankkiin, päättääkin hän varastaa sen. Alkaa viikonloppu ja hänellä on pari päivää aikaa paeta, ennen kuin varkautta edes huomataan.

Marion lähtee hätäisesti pakomatkalle toiseen osavaltioon, ja vastaan tulee jos jonkinmoisia mutkia. Viimeisenä pisarana kova myrsky, joka pakottaa hänet etsimään yösijaa Batesin motellista valtatien läheltä. Marion on ainoa asiakas ja nuori Norman Bates-niminen poika (Anthony Perkins) on ainoa työntekijä. Katastrofin ainekset ovat kasassa.

Elokuva pitää mukanaan alusta loppuun. Hitchcock on suunnitellut jokaisen kohtauksen, ei ainoastaan maustamaan juonta, vaan lisäämään jännitystä aste asteelta. Ja silti hän pitää elokuvan täysin normaalina, sekä hillittynä. Ruudussa ei näy ylilyötyä väkivaltaa, eikä mitään epärealistista.

Parhain kauhuelementti luodaan pelolla siitä, että tavalliset ihmiset menevät sekaisin. Tutut ja turvalliset asiat, muuttuvat hengenvaarallisiksi ja pelottaviksi. Järkytys ja shokkielementit löytyvät jokapäivestä elämästä ja ympäriltämme. Psykossa rauhallinen ja hiljainen poika kantaa sisällään hirvittäviä salaisuuksia. Kauhu luodaan samalla tavalla tavallisten ihmisten keskelle monissa muissakin kauhuelokuvan mestariteoksissa, kuten Kärpänen (1958) ja  Manaaja (1973).

Jännityksen mestarin jännittävin elokuva on todella jännittävä. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten Hitchcock käytti nerokkaasti valoa ja värejä (tässä tapauksessa mustavalkoista kuvaa) apunaan elokuvan tunnelman luomisessa. Muita mainiosti toteutettuja elementtejä Psykossa ovat kameran käyttö (mikä tietysti on hienoa kaikissa Hitchcockin elokuvissa) ja musiikki.

Onko tämä elokuva sitten kauhua, vai pelkkä jännäri, päätä itse. Elokuva on julkaistu Suomessa useita kertoja DVD:lle ja nyt viimeisimpänä Blu-Raylle osana Universalin Hitchcock-kokoelmaa. Formaatilla ei ole väliä, sillä näin jännittävää elokuvaa katsellessa ei ehdi miettiä kuvasuhdetta tai terävyyttä. Psyko 5/5.

Kellopeliappelsiini (Clockwork Orange)

Toisinaan on hieno katsoa yli 30 vuotta sitten tehtyjä elokuvia, joissa esitetään erilaisia tulevaisuudenvisioita, joiden mukaan vuonna 2000 olisi pitänyt olla robottipoliiseja ja ydinsodan olisi pitänyt pyyhkiä maailma olemattomiin. On kuitenkin tällaisia elokuvia, jotka kannattaa ottaa vakavasti. Sellainen on Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiini. Elokuva valmistui 1971 ja se perustuu liki kymmenen vuotta aikaisemmin kirjoitettuun romaaniin. Tarina sijoittuu silloiseen lähitulevaisuuteen ja paikkana on Englanti, tarkemmin sanottuna Lontoo.

Malcolm Mcdowellin esittämä nuori Alex harrastaa kaveripiirinsä kanssa rikoksia, he ovat aikakaudelleen tyypillisiä nuoria rötösukkoja, jotka ihailevat väkivaltaa. He pahoinpitelevät ihmisiä (eivät koskaan kuitenkaan tapa) ja jopa raiskaavat naisia. He ovat nuoria ja haluavat vain elää vaarallisesti. Kukaan ei tajua tekojensa seurauksia. Kaveriporukka alkaa kuitenkin säröillä. Eräänä yönä he hyökkäävät yksin asuvan naisen taloon ja Alex pahoinpitelee hänet. Katkeroituneet kumppanit kuitenkin pakenevat ja kolkkaavat Alexin mennessään, jättäen hänet poliisin armoille.

Vasta poliisilaitoksella Alexille valkenee, että hänen pahoinpitelemänsä nainen onkin kuollut ja häntä odottaa vankilatuomio. Hän lähtee istumaan kakkua. Vankilassa hän suostuu kokeelliseen hoitomenetelmään, jossa hänet yritetään vieroittaa väkivallasta aivan uudenlaisilla tavoilla. Alkaa pitkä ja vaivalloinen matka kohti kunnon kansalaisuutta ja matkalla Alex oppii ymmärtämään tekojensa seurauksia, vai oppiiko?

Kellopeliappelsiini on saanut osakseen suurta huomiota, lähinnä negatiivisessa mielessä. Se kiellettiin Isossa-Britanniassa 27:ksi vuodeksi sen aiheuttaman kohun vuoksi. Sen sanoma on väkivallanvastainen, mutta graafisuutensa vuoksi se on mielletty aivan päinvastaiseksi. Nykymittapuulla elokuva ei ole kovinkaan rankka, mutta saattaa aiheuttaa pientä ahdistuksen tunnetta, riippuu katsojasta.

Katsojasta riippuu myöskin se, mitä elokuvassa näkee. Kellopeliappelsiinissa voi nähdä väkivallanvastaisen sanoman lisäksi kauhuvision tulevaisuudesta, kasvutarinan, tai vaikkapa pelkästään hyvin tehtyä elokuvaa kuten minä. Katsoja alkaa helposti tuntea sympatiaa kaltoin kohdeltua Alexia kohtaan, vaikka hän onkin rötösukko ja elämänsä pilannut luuseri.

Kellopeliappelsiinin voi katsoa kerta toisensa jälkeen, sillä siitä löytää aina jotakin uutta. Tarinaa on helppo lähestyä eri näkökulmista, esim. ajattelemalla Alexia välillä rikollisena ja välillä uhrina. Myös itse elokuva on huolellinen tuotos, näyttelijät ovat hyviä, ja Kubrickille tutulla tavalla kohtaukset on tehty pienintäkin yksityiskohtaa ajatellen.

Versioinfoa: DVD- ja Blu-Ray julkaisuja on useita (Warner Bros) ja niitä löytyy melkein kaikista kaupoista, missä on elokuvahylly. Kannattaa kuitenkin ostaa Blu-Ray jos mahdollista,  sillä HD-laatu parantaa jo valmiiksi hyvää visuaalista puolta entisestään.

Alexiin kokeillaan monia keinoja väkivallan vieroittamiseksi.

Suurin osa tuntee hänet Mr. Beanin roolista, nuoremmat ehkäpä muistavat Johnny English-elokuvat. Itse näen aina Mustan Kyyn häntä ajatellessani. Vanhimmat katsojat ehkäpä Ei kello yhdeksän uutiset. Kyse on tietysti maailmankuulusta Rowan Atkinsonista, joka saanut monta sukupolvea naurmaan pelkästään vääntämällä naamansa kummaan ilmeeseen.

Olen nähnyt hänet Mustana kyynä, agentti Johnny Englishinä, Mr.Beanina, ja monissa muissa rooleissa. Enkä voi lakata ihastelemasta hänen kykyään tuottaa komediaa mistä ja miten tahansa, olipa se sitten ikäviä sattumuksia kuten elokuvassa Johnny English tai sanallista nerokkuutta tv-sarjassa Musta kyy. Joka kerta hän kuitenkin luo naurun ilmapiirin ympärilleen, minne ikinä hän meneekään.

Tarkastelussa tällä kertaa on kaksi kokoillan elokuvaa: Bean - äärimmäinen katastrofielokuva, sekä Johnny English. Molemmathan poikivat itselleen yhdet jatko-osat, jotka ikävä kyllä olivat edeltäjiään heikompia.

Bean: Äärimmäinen katastrofielokuva (Bean: The Ultimate Disaster Movie)...

...Valmistui vuonna 1997. Sen ohjasi mestarikoomikko Mel Smith. Pääosissa nähdään Atkinsonin lisäksi Peter MacNicol ja John Mills.

Lontoon taidegallerian johtokunnalla on paljon huolia. Pitäisi lähettää kallisarvoinen maalaus Yhdysvaltoihin ja vielä joku asiantuntija mukana. Sitten kun on omassakin galleriassa niin surkea vartija (Atkinson) että pitäisi antaa potkut ja etsiä uusi. No ratkaisuksi keksitäänkin se, että Bean-niminen luuseri saa ylennyksen vartijasta taiteen asiantuntijaksi ja lähteekin Amerikkaan tietämättä mistään mitään. No äärimmäinen katastrofihan siitä tulee, ja se onkin elokuvan idea.

Valmistuessaan elokuva osoittautui jättimenestykseksi. Bean oli tuttu hahmo jo ennestään puolen tunnin televisiojaksoista, ja muutamat jaksojen vitsit päätyivätkin suoraan valkokankaalle. Muutenkin elokuvan huumori on kovin samanlaista, kuin Nolojen tilanteiden mies-sarjassa, jossa Bean myös esiintyy. Elokuva perustuukin samankaltaisille ikäville sattumuksille ja Beanin omintakeiselle tavalle ratkaista kaikki ongelmat. Vitsien taso on hyvä ja kekseliäs, mutta ne sopivat enemmän ehkä pienemmille katsojille, vaikka en voi kieltää nauraneeni aika makeasti joissakin kohdissa.

Bean - Äärimmäinen katastrofielokuva on kaikenikäisille soveltuva elokuva komedia, vaikkakin sen klassinen vahinkohuumori saattaakin kiinnostaa enemmän pikkuväkeä. Katsokaa toki, hyvin tämä ainakin yhden katselukerran kestää.



Johnny English

James Bond-sarjan edelleen jatkuessa ennätyspitkänä, elokuvat ovat olleet aiheita mitä hulluimmille parodioille. Tavallista hilpeämpää Bondia ovat päässeet esittämään mm. David Niven (Casino Royale) ja Mike Myers (Austin Powers-elokuvat). Atkinsonin vuoro tuli vuonna 2003 valmistuneessa Johnny English-elokuvassa, jossa hän esittää Englannin salaisen palvelun agenttia, jolla eivät hommat mene putkeen. Kruununjalokivet varastetaan ja kaikki muut agentit ovat kuolleet. English saa tilaisuutensa näyttää, mihin hänestä on ja hänestä näyttää olevan vaikka mihin.

Johnny English on myös mainiota komediaa, sen huumorikin on paljon kehittyneempä, kuin aiemmin esitellyn, joten se ei vaikuta lapselliselta. Atkinsonin lisäksi elokuvan pääosissa nähdään Natalie Imbruglia, Ben Miller ja jopa John Malkovich.

Ihan katsomisen arvoinen, ei Leslie Nielsenin tasoista komediaa, mutta ei mitään huonoakaan. Atkinson tosin pystyisi itse paljon parempaan, mutta ehkä tässäkin on ajateltu sitä että huumorin on oltava kaikkien ymmärrettävissä.


Atkinsonin vahvuus lienee hänen kykynsä tuottaa monenlaista huumoria. Mies naurattaa kaikenikäisiä, mutta ei tietenkään samoilla jutuilla. Niin sanottu Mustan Kyyn älykäs huumori, sopii varttuneemmille katsojille, jotka tuntevat hieman historiaakin ja joilla yleistieto on hyvin hanskassa. Pikkulapsille taas sopii paljon paremmin Mr.Beanin tarjoama onnettomuushuumori.

Atkinson on loistanut myös monissa sivurooleissa, joista mainittakoon komediat Rakkautta vain (Love Actually) ja Mami hoitaa (Keeping Mum), sekä antanut äänensä piiroselokuvien hahmoille, kuten Zazulle elokuvassa Leijonakuningas. Hän esiintyi myös 2012 Lontoon kesäolympialaisten avajaisissa, jossa hänen kanssaan näyttelivät myös Daniel Craig sekä kuningatar Elisabet II.

Komedian ystävän kannattaa tutustua kuitenkin lähinnä hänen omaan tuotantoonsa, TV-sarjoihin ja vaikkapa live-esityksiin, joita voi katsella esimerkiksi Youtubesta. Alla on mainio esimerkki. Videossa hän esittää yhdessä live-esityksistään poikakoulun rehtoria.

Molemmat Bean- ja Johnny English-elokuvat löytyvät Suomessa julkaistuna sekä DVD:llä että Blu Ray-versiona. Nolojen tilainteiden mies on myös kaikkine jaksoineen julkaistu DVD:lle, joista löytyy myös paljon ekstramateriaalia.

Jos haluaa katsoa Musta Kyy-sarjaa, on siihenkin suomijulkaisu, muttei niin laadukas. Jaksoja ei ole digitaalisesti käsitelty, ja tekstitykset jättävät toivomisen varaa. Osa englanninkielisistä vitseistä on suomennettu kovinkin huonosti. Mutta jos osaat englantia, niin katso pois. Ja TV5 näyttää Mustan Kyyn jaksoja silloin tällöin, paremmilla suomennoksilla.

Full Metal Jacket

Stanley Kubrick on tuskin koskaan tehnyt huonoa elokuvaa, ainakaan itse en muista sellaista katsoneeni. Vaikka pidänkin Kellopeliappelsiinia hänen onnistuneimpana elokuvanaan, oma suosikkini on Full Metal Jacket. Se on samaan aikaan sekä hauska, että järkyttävä.

Full Metal Jacket on vuonna 1987 valmistunut elokuva, joka kertoo merijalkaväen sotilaista. Se on hienosti jaettu kahteen osan. Näin ollen se kertoo kaksi tarinaa, molempien päähenkilönä on Matthew Modinen esittämä Joker. Hänen lisäkseen, elokuvan päärooleissa nähdään muina sotamiehinä Adam Baldwin, Vincent D'Onofrio ja Arliss Howard sekä kovana merijalkaväen kouluttajana ihan oikea sotaveteraani ja ihan oikea kouluttaja, Lee Ermey.

Elokuvan ensimmäinen osa, alokasleiri, seuraa nuorukaisia alkaen heidän ensimmäisestä hiustenleikkuustaan Yhdysvaltain merijalkaväessä. Alokkaiden kouluttaja on kova kersantti (suomalaisissa arvoissa vääpeli) Hartman, joka kohtelee miehiä kuin hevosenpaskaa. Leirillä koetaan vastoinkäymisiä, mutta miehistä kasvaa ihan kunnon solttuja.

Toinen osa sijoittuukin sitten Vietnamiin ja vuoteen 1968, kun vihollisen suurhyökkäys on käynnissä. Rintamareportteriksi joutunut Joker, lähtee seuraamaan, kun merijalkaväki valloittaa Huen kaupungin, ja tapaa paikan päällä vanhan alokastoverin. Hän myös huomaa, kuinka etulinjan miehet ovat kusipäisiä kovanaamoja, eivätkä piittää ihmishengistä. Ihonväristä tuntuvat tosin välittävän kovinkin paljon. Välillä taistellaan ja välillä hihitellään, lopuksi mennään kotiin, pl. ne kaikki jotka kuolivat.

Kubrick kuvaa kylmällä otteella, sotilaita, ja heidän omaa maailmaansa, tässä tapauksessa Yhdysvaltain merijalkaväen maailmaa. Sotilailla on oma kulttuuri, omat elintavat, ja omat mieltymyksensä. Full Metal Jacket osoittaa nämä asiat neutraalissa, ja ehkä hieman hilpeässäkin valossa. Nuorukaiset tappavat ja kuolevat, mutta jaksavat haukkua kaveria neekeriksi ja puhua käteenvedosta koko ajan. Elokuva pureutuukin mielestäni enemmän sotilaisiin, kuin itse sotaan, mikä lienee ollut sen alkuperäinen tarkoitus.

Full Metal Jacket ei ole myöskään järkyttävä (tosin vähän saattaa jänskättää välillä) sillä jokaiseen väliin on tungettu humoristisia vivahteita, jolloin joukkohaudalla vierailustakin tulee paljon hauskempi kokemus. Elokuva ei myöskään ole tylsä, vaan on kovin menevä. Monet kaverinikin pitävät tästä. Erikoistehosteet eivät ole mitään megajytkyjä, mutta kuitenkin ihan oikein tehtyjä ja hyvän näköisiä. Ne jopa saavat (yhdessä taidokkaan kamerankäytön kanssa) tulitaistelukohtaukset tuntumaan melko aidoilta. Taistelun pohjimmainen tarkoitus kun ei ole olla mahdollisimman näyttävä.

Kohtalaisen hyvällä tahdilla etenevä Full Metal Jacket on erittäin hyvä elokuva. Siinä on kaikki sotaelokuvan ainekset, eikä mitään turhaa. Mukana matkassa on myös tarpeeksi huumoria, jotta elokuva säilyisi elokuvana, eikä alkaisi tulla liian paha mieli. Katsokaa ihmeessä, tästä on monta suomijulkaisua, DVD:lle ja Blu Ray:lle. Löytyykin melkein joka paikasta.

Merijalkaväen mies (Jarhead)

Jake Gyllenhaal ja Jamie Foxx tähdittävät Sam Mendesin ohjaamaa elokuvaa Merijalkaväen mies. Se valmistui vuonna 2005 ja perustuu Anthony Swofford-nimisen veteraanin muistelmiin. Swofford palveli Yhdysvaltain merijalkaväessä ja osallistui Persianlahden sotaan 1990-1991. Hän kirjoitti myöhemmin kokemuksistaan kirjan, jonka nimeä tämä elokuvakin kantaa.

Eletään vuotta 1989. Gyllenhaalin esittämä Swofford on nuori ja tyhmä poika, joka liittyy Yhdysvaltain merijalkaväkeen. Hän oppii firman tavoille ja rakastuu omaan tehtäväänsä tiedustelutarkka-ampujana. Hän saa merijalkaväessä myös ystäviä, kuten Troyn, jota esittää Peter Sarsgaard, sekä lopuksi oman esimiehensä ylikersantti Sykesin (Foxx).

Lähi-Idässä kuohuu ja Saddam Husseinin johtama Irak hyökkää Kuwaitin pieneen valtioon. Yhdysvallat alkaa lähettää alueelle joukkoja Husseinin poisajamiseksi ja Swoff kumppaneineen on mukana. Hän saa huomata, että sota ei ole niin hauskaa, miltä se saattaa televisiossa näyttää, vaan oikeastaan pelottavaa, ja aika ajoin jopa puuduttavaa.

Toisin kuin aihe ja ehkä nimikin ymmärtää, kyseessä ei todellakaan ole mikään patrioottinen eepos siitä, miten USA voitti Irakin 1991. Tässä elokuvassa ei ylistetä ketään ja keskitytään seuraamaan rivimiehen arkea etulinjassa, ja välillä vähän taaempana. Sota-aiheestaan huolimatta Merijalkaväen mies ei tarjoa kovinkaan paljon ammuskelua ja miehekästä toimintaa, joten ei kannata katsoa, jos sellaista etsitte.

Elokuva on kuitenkin menevä. Se tarjoaa jokseenkiin realistisen näkemyksen, siitä, miltä keskivertojannusta saattoi tuntua hänen jouduttuaan keskelle aavikkoa hiekkaneekereiden touhuja valvomaan. Sitäpaitsi Gyllenhaal ja Jamie Foxx ovat loistavia näyttelijöitä, minkä huomaakin jo elokuvan alkupuolella.

Ihan toimivasta sotaelokuvasta tämä menee hyvin. Se edustaakin kriittisempien sotaelokuvien valikoimaa, mikä on kasvanut jo hyvän aikaa. Itselläni on elokuvasta Universalin DVD-julkaisu, joka lieneekin kaikkein yleisin. Merijalkaväen mies on saatavissa myös Blu Ray-versiona. Kannattaa katsoa, jos tavalliset ramboilut kyllästyttävät.

Big Lebowski (The Big Lebowski)


Veljekset Joel ja Ethan Coen tunnetaan nerokkaista komedioistaan, jotka on koristeltu mustalla huumorilla. Yksi heidän uransa varmasti hienoimpia elokuvia on Big Lebowski, joka valmistui vuonna 1998. Elokuvan pääosissa nähdään Jeff Bridges, John Goodman ja Steve Buscemi. Muissa rooleissa loistavat mm. Julianne Moore, Peter Stormare sekä David Huddleston.

Los Angelesissa on sattumalta kaksi Jeffrey Lebowski nimistä miestä. Toinen heistä on miljonääri. Kun hän joutuu kiristyksen kohteeksi, kiristäjät erehtyvätkin henkilöstä ja murtautuvat väärän Lebowskin kotiin. Hän onkin sitten melko kaukana miljonääristä, eli työtön pilvenpolttelija. Kiristäjät kusevat hänen matolleen ja tästä tuohtuneena ''Dude'' lähtee vaatimaan miljonääri-Lebowskilta korvauksia. Sitä seuraa seikkailuiden ja sattumusten sarja, johon mahtuu lisää vääriä henkilöllisyyksiä, lunnaita, saksalaisia pornotähtiä sekä outo taitelijia.''Dude'' ei lähde seikkailuun yksin, vaan hänellä on mukanaan ärtyisä Vietnam-veteraani Walter sekä Steve Buscemin esittämä Donny, joka ei oikein tahdo saada ääntään kuuluviin.

Big Lebowski on mainio elokuva. Bridges ja Goodman luovat (Buscemin avustuksella) mainion tiimin. Hauskoja kohtauksia tulee tasaisin väliajoin ja välillä pääsee naurukin irti. Dude, Walter ja Donny kokoontuvat aika ajoin keilausradalla ja purkavat elokuvan muuten niin vaikeaa juonta. Tämä helpottaa elokuvan seuraamista, mutta myös lisää hauskoja tilanteita. Jotkut vitseistäkin saattavat tosin olla hieman vaikeasti ymmärrettävissä.

Hyvää elokuvaa ei voi kuin kehua. Big Lebowski on tarkoitettu kuitenkin katsojille, joille juonen monimutkaisuus ei tuota päänvaivaa, ja jotka ymmärtävät muitakin huumorin tasoja kun paskan ja kyrvän.

Katsokaa! Saatavissa on monia suomenkielisiä julkaisuja, joista paras lienee Universalin 100-vuotisjuhlan erikoisjulkaisu DVD:llä ja Blu Ray:nä. Sen löytää verkkokaupoista ja ihan supermarketeistakin.

Elokuva on saanut myös oman meemin: ''Am I the only one around here-meme''

Pearl Harbor

Syksyisen torstai-illan voi viettää monella tapaa. Päätin katsoa Pearl Harbor-nimisen ''sotaelokuvan'' jota kovasti kehuttiin. Katsoin sen korkein odotuksin ja jälkeenpäin voin sanoa että olisin mielummin seisonut paikoillani tai katsonut keittiön muurahaisten villiä elämää kyseiset kolme tuntia.

Michael Bayn ohjaama ja kuuluisan Jerry Bruckheimerin tuottamassa elokuvassa nähdään  huonointa Hollywoodin antia vuosikymmeniin. Sotaelokuva muuttuukin heti alussa kolmiodraamaksi, johon sitten keskitytään kolme tuntia putkeen. Välissä, joo, japanilaiset hyökkäävät sinne vitun Pearl Harboriin, mutta se on toissijaista. Tärkeämpää on se että kaksi miestä taistelee samasta naisesta ja kaikki on tosi dramaattista.

Pearl Harbor noudattaa paskafilmin kaavoja tosi hyvin. Se on tyypillinen liioitteluelokuva, missä amerikkalaislentäjät ovat jumalaakin suurempia komistuksia, ja tärkeintä sodassa ei ole voitto, tai vihollisen pelko, vaan sellaiset tuulesta temmatut teemat kuten ystävyys, rakkaus, intohimo ja tummaihoisten saama hyvä kohtelu Hawaijilla. Ainiin, ja lentokoneita ammutaan alas haulikoilla ja jokainen amerikkalaisalus uppoaa yhtää kauniin dramaattisesti kuin Titanic konsanaan.

Suosittelen katsomaan, nimittäin sellaisen saksalaisen sotaelokuvan kuin Stalingrad. On tosi hyvä, realistinen, ja sillä huuhtelee hyvin tällaisen kusiluikun mielestään. Älä katso, paitsi jos olet nainen, hintti, tai muuten vaan tykkäät lemmenluritusleffoista.

Ai niin ja näyttelijöistä......ei nyt sentään.

V2 - Jäätynyt enkeli

Vaihteeksi kotimainen elokuva ei koskaan ole pahitteeksi, vaikka Suomen filmiteollisuus ei ole koskaan ollut mitään tähdellistä luokkaa. Katsoin taannoin televisiosta vuonna 2007 valmistuneen Vares-sarjan toisen elokuvan, joka tunnetaan nimellä V2 - Jäätynyt enkeli. Omaksi yllätyksekseni en ollut edes pettynyt.

Vares (Juha Veijonen) on turkulainen (?????) yksityisetsivä, jonka kommelluksia on nähty aikaisemminkin elokuvassa Vares - Yksityisetsivä. Jatko-osassa, jonka ohjasi Aleksi Mäkelä (samoin kuten ensimmäisen), Vares lähtee Poriin selvittämään murhamysteeriä entisen koulukiusaajansa toimesta. Nopeasti selviääkin, että kaupunkin eliitillä on sormensa pelissä, ja Vares joutuu pistämään kovan kovaa vastaan jopa poliisille saadakseen edes pieniä johtolankoja.

Suomalaisittain elokuvan näyttelijäkaarti on ylintä tasoa. Juha Veijonen esittää Varesta toista (ja viimeistä) kertaa. Mukana ovat myös Kari Hietalahti transuna, Jasper Pääkkönen metallimuusikkona, sekä kaupungin hämärää eliittiä edustavat Vesa Vierikko ja Kari Väänänen. Pieniä cameo-esiintymisiä tekevät myös Eeva Litmanen ja Jope Ruonansuu.

Kuten sanottu, kotimaiseksi elokuvaksi tämä on erittäin hyvä. Mäkelä saa elokuvan näyttämään oikealta suuren budjetin amerikkalaispätkältä tappelukohtauksineen sekä kauniine naisineen. Myös elokuvan juoni on kiinnostava (toisin kuin monissa kotimaisissa yleensä) ja tämän voikin katsoa jopa uudestaan. Juonesta pääsi hyvin kiinni, mutta se ei ollut niin kuiva, ettei se enää jaksaisi kuumottaa yhden katselukerran jälkeen. Mukana on myös hyvää, paikoin hieman ronskia huumoria, lähinnä Kari Hietalahden ansiosta.

Toivon että V2 - Jäätynyt enkeli näyttää hieman suuntaa Suomen elokuvateollisuuden tulevaisuudelle. En ole nähnyt uudempi Vares-elokuvia, mutta toivon että Antti Reini jatkaa yhtä hyvin Veijosen jalajäljissä.

Katsokaa nyt ihmeessä.

Kannibaalibuumi


1960-luvun kulttuurivallankumouksella oli osansa myös elokuvateollisuuteen. Vapautuminen näkyi monissa elokuvissa ja varsinkin Euroopassa ohjaajat alkoivat ottaa kaikenlaisia vapauksia tuotostensa suhteen. Vapaassa yhteiskunnassa oli helppo näyttää elokuvia, mitkä olisivat vielä aikaisemmin joutuneet sensuurin kähmimäksi. Näin ollen mm. kauhuelokuvista tuli entistä rajumpia, koska elokuvaväkivaltaa alettiin katsoa läpi sormien. Samalla tavalla myös aikuisviihde lakkasi olemasta kielletty aihe, vaan sulautui kategoriaksi muiden joukkoon.

Niin sanottu eksploitaatioelokuva on tuotos, jolla ei ole mitään tarkoitusta olla mestariteos tai välttämättä edes hyvä, kunhan se tarjoaa jotain sellaisia arvoja, mitkä myyvät. Tällaisia arvoja ovat tietysti alastomuus ja väkivalta. Eksploitaatioelokuvat yleistyivätkin eri muodoissa ja syntyi mitä kummallisimpia alalajeja, tässä niistä tärkeimmät:

Blaxploitaatio: Tummaihoiselle kohdeyleisölle suunnattua eksploitaatiota. Yleensä näissä musta mies on sankari ja valkoiset ovat pahiksia.

Natsisploitaatio: Elokuvia, jotka myivät itseään väkivallalla ja vaarallisilla SS-upseereilla, sijoittuivat tietysti toiseen maailmansotaan tai siihen ympärille. Natsisploitaatioelokuvat olivat loppupeleissä myös kaupallisesti hyvin menestyneitä.

Nunsploitaatio: Eksploitaation ehkä huvittavimpia alalajeja, joissa keskityttiin nunnaluostarien pimeään puoleen. Nunnien paljasta pintaa näytettiin enemmän kuin usein, joten nunsploitaatio oli myös eräänlaista pehmopornoa.

Spaghettiwesternit: Ehkä menestynein eksploitaation laji. Lännenelokuvia, jotka keskittyivät lähinnä karskiin väkivaltaan ja aseenkäyttöön. Lajin teki lopulta tunnetuksi Sergio Leone, joka toi maailmaan kaupallisesti menestyneitä ja kriitikoiden ylistämiä elokuvia.

Kannibaalielokuvat: Myivät itseään usein dokumentteina, jotka kertoivat totuuden viidakon veljistä. Kannibaalielokuvia yhdisti raaka väkivalta ja se, että ne olivat keskenään kovin samanlaisia. Keskitymme tänään kannibaalielokuviin.

Eksploitaatiolla on varmasti satoja alalajeja. Yleisimpiä tunnusmerkkejä ovat kuitenkin pieni budjetti, hassunhauska camp-henki ja joko seksi tai väkivalta, usein molemmat.

Italialaiset olivat eksploitaation edelläkävijöitä. He keksivät spaghettiwesternin (mm. Kourallinen dollareita on kuvattu Italiassa) ja olivat erittäin innokkaita esimerkiksi kopioimaan amerikkalaisia elokuvia tai niiden aiheita. Kuitenkin Umberto Lenzi-niminen mies keksi jotakin itse...





Lenzi ohjasi vuonna 1972 elokuvan nimeltään Mies syvästä joesta (Il paese del sesso selvaggio). Kaakkois-Aasian viidakoissa kuvattu elokuva kertoo valokuvaajasta joka lähtee tyttöystävänsä kanssa Thaimaahan, ihan niinkuin nykyäänkin voi tehdä. Valokuvaaja kuitenkin tappaa vahingossa hänen kimppuunsa hyökänneen henkilön paikallisessa kapakassa ja päättää kadota erämaahan pariksi päiväksi. Homma ei tietenkään mene putkeen, vaan hän eksyy ja hänen oppaansa kuolevat. Valokuvaaja jää alkuasukasheimon vangiksi ja siitä seikkailu saa alkunsa. Valokuvaaja kokee viidakossa sitä sun tätä ja siitä saadaankiin reilun tunnin verran kerrontaa kasaan.

Mies syvästä joesta oli ensimmäinen varsinainen kannibaalielokuva. Siinä esiintyi aitoa eläimiin kohdistettua väkivaltaa, mikä häiritsee vielä tänäkin päivänä. Muuten shokkielementit jäävät vielä hieman miedoiksi. Elokuvan pääosissa esiintyivät Ivan Rassimov ja Me Me Lai, jotka nähtiinkin yhdessä vielä kahdessa myöhemmässä kannibaalielokuvassa.

Elokuva oli ensimmäinen näkemäni kannibaalielokuva ja mukavan lievä aloitus genreen tutustumiselle. Mukana on jännitystä, kauniita maisemia ja tuulahdus aitoa B-luokan meininkiä. Juoneen mahtuu mukaan myös Me Me Lain esittämä alkuasukastypykkä, joka katsojien iloksi on melkein koko ajan alasti (niin ovat kyllä kaikki muutkin) ja pitää elokuvan kiinnostavana myös niille, joille hiukan letkeä meno on muuten tylsää katseltavaa.

Katsokaa ihmeessä, ei tämä sen hullumpi ole, peruskauraa eikä mitään julmaa sellaista. Normaalia ihmistä saattavat järkyttää eläinten tapot, mutta nekin ovat nopeasti ohi, ja koko elokuvan ajan päähenkilöilläkin tuntuu olevan niin mukavaa että jos apinalta lentää pääkuori niin so what?





Myös Ruggero Deodato halusi tehdä kannibaalielokuvan. Hänen teoksensa Viimeiset kannibaalit (Ultimo Mondo Cannibale) vuodelta 1977 oli muovailtu kömpelön dokumentin muotoon. Tapahtumapaikkana oli nyt Filippiineillä sijaitseva Mindanaon saari, minne tutkijaryhmä lähti etsimään öljyä. He kuitenkin katosivat (yllätys?) ja heitä etsimään lähtivät edellisestä elokuvasta tuttu Ivan Rassimov ja Massimo Foschi, joiden seikkailua elokuvassa seurataankin.

Viidakossa tulee taas vastaan kaikenlaista jännää, ja tällä kertaa meno alkaa jo muistuttaa sitä, mistä kannibaalielokuvat tunnetaan, ei vähiten omaperäisen musiikin ansiosta. Elokuvan tunnistaa b-luokan elokuvaksi ainoastaan, kun katsoo tekijätietoja. Julman luonnon kuvaamisella ja eläinrääkkäyksellä on täälläkin kertaa merkittävä osa elokuvan kerronnassa. Nyt kuvasto on yleiselläkin tasolla hieman järkyttävämpää, muttei mitään oksennusmateriaalia. Mukana on taas myös Me Me Lai, ja hulvattoman hauskaa nakuilua.

Viimeiset Kannibaalit on kannibaaligenreä parhaimmillaan. Se on täysin katsottava elokuva, vaikkei mitenkään erikoinen. Luvassa on kevyttä kauhua, paljasta pintaa, ja hullunkurisilla nukeilla lavastettua ihmissyöntä. Elokuvassa tosin nähdään myös yksi raiskauskohtaus, mutta se ei ole kovin järkyttävä.

Kannattaa katsoa, jos haluaa tietää, millainen on oikea kannibaalielokuva. Katsokaa ihmeessä traileri alapuolelta.

Deodatoa seurasi Sergio Martino vuonna 1978, jolloin kannibaalielokuvat alkoivat kasvattaa suosiotaan. Hänen elokuvansa Viidakon julma salaisuus (La montagna del dio cannibale) muistetaan lähinnä siitä, että mokomaan halpaelokuvaan oli saatu päätähdeksi Bond-tyttönäkin tunnettu Ursula Andress. Tällä kertaa juonikuviona oli Andressin esittämä nainen, joka halusi lähteä etsimään kadonnutta miestään Tyynen valtameren viidakoista. Matkalla tulee vastaan, no mitäs muuta kuin kannibaaliheimo, joka pistää asiat sekaisin.

Tälläkin kertaa nähdään kaunita maisemia, camp-henkeä ja hyvän näköinen neiti. Elokuvan arvoa laskee kuitenkin huomattavasti näyttelijöiden huono toiminta, sekä kumma juoni, joka tuntuu pomppivan siellä sun täällä. Kokonaisuutena tämä ei ole kuitenkaan hassumpi, sitä voisi suositella kannibaalifanien lisäksi vaikkapa seikkailuelokuvien ystäville. On kuitenkin muistettava, ettei luvassa ole mitään Indiana Jonesia.

Kannattaako katsoa? No, jos nyt ihan välttämättä haluaa, mutta ihan sunnuntain elokuvailtaa tällä ei kruunata. Viidakon julma salaisuus ilmestyi silloin, kun kannibaalibuumi oli jo räjähtänyt auki. Italia oli eksploitaatioelokuvien kuumin paikka, ja monet ohjaajat tekivät itsestään maailmankuuluja. Kuitenkin vasta kahden vuoden päästä genre saisi kiistellyn kuninkaansa.

Ruggero Deodato palasi kannibaaliaiheen pariin vuonna 1980 ja vei ihmisyöjien maailman tällä kertaa Etelä-Amerikkaan. Hän päätti tehdä tästäkin elokuvasta dokumenttimuotoisen, ja siinä hän myös onnistui melko hyvin. Suomenkielisellä nimellä Kannibaalien polttouhrit kuullostaa yhtä pelottavalta kuin englanniksi.

Elokuva on jaettu kahteen selkeään osaan. Ensimmäisessä osassa Professori Monroe lähtee oppaan kanssa Amazonin alueen viidakkoon etsimään neljästä nuorukaisesta koostunutta kuvausryhmää. Viidakossa he tutustuvat rauhaa rakastaviin kannibaaleihin, joilta he saavatkin vaihtokaupassa filminauhoja. Toisessa osassa ollaan New Yorkissa ja selvitellään filminauhoja katsomalla, mitä kuvausryhmälle kävi.

Kannibaalien polttouhrit on lajityyppinsä tunnetuin teos, ja yksi maailman kiistanalaisimmista elokuvista. Se sisältää järkyttävää eläinrääkkäystä (mm. kilpikonnan syöminen elävältä) sekä väkivaltaa joka on aika ajoin erittäin seksuaalista. Dokumentaariseen muotoon kasattu jälkipuolisko saa elokuvan tuntumaan pelottavan aidolta, ja Deodato joutuikin menemään oikeuteen todistaakseen, ettei ketään ihmistä oikeasti tapettu kuvauksissa.

Ohjaaja osaa kuitenkin puhutella elokuvalla yleisöä erittäin hyvin, ehkäpä juuri sen järkyttävyyden ansiosta. Deodato pistää katsojan miettimään, ovatko ne viidakon veljet sittenkään niin julmia, jos verrataan esimerkiksi valkoihoisiin. Elokuva onkin niin kriittinen, että on vaikea sanoa sitä eksploitaatioksi.

Mitään liian pelottavaa tässä ei ole, mutta monelle voi tulla todella paha mieli, kun näkee, miten avuttomat kannibaaliraukat palavat elävältä majoihinsa tai hidasliikkeinen kilpikonna köhii tuskissaan samalla, kun sen auki revitystä mahasta otetaan evästä. Erittäin hieno elokuva, mutta ei sovi kaikkein herkimmille.

Pro Tip: Elokuvasta on myö olemassa versio, jossa nimenomaan eläinrääkkäyskohtaukset on leikattu pois. Etsi tämä versio ja voit katsoa sen alusta loppuun nauttien raa'asta väkivallasta kuitenkin hyvällä omatunnolla.




Kannibaalielokuvien sisältämät eläinrääkkäykset, raiskaukset, kastraatiot, ruumiinsilpomiset ja yleinen synkkä teema toivat niille kohdeyleisön ja saivat kulttimainetta, jota ne nauttivat vielä tänäkin päivänä. Esim. Kannibaalien Polttouhrit ja sen rinnalle nostettu yhtä väkivaltainen (tosin paljon fiktiivisempi) Cannibal Ferox (1981) olivat pitkään kokonaan kiellettyjä useissa maissa, ja se vain nosti niiden suosiota. Sittemmin 2000-luvulla lähes kaikki vastaavat kiellot poistettiin ja nyt näitä molempia saa DVD:lle mukavasti sekä herkille katsojille sopivaksi leikattuna, että leikkaamattomana.

Kannibaalielokuvat toivat kaikki eksploitatiiviset arvot mukaan. Seksi oli peittelemätöntä, yleistä alastomuutta oli muutenkin paljon. Väkivalta oli joko todellista verellä mässäilyä tai sitten jotakin inhottavaa, kuten esimerkiksi raiskaus/tappo-yhdistelmä tai eläinrääkkäystä. Monia kannibaalielokuvia pidetäänkin moraalisesti täysin ala-arvoisina, mutta se ei pidä paikkaansa. Ruggero Deodaton ohjaamat Viimeiset kannibaalit ja Kannibaalien polttouhrit ovat hyvin kriittisiä elokuvia, joilla on oikea sanoma. Tärkeä viesti vain jää helposti väkivallan varjoon, ja näin ollen on myös totta. Nostamme elokuvista ensin esille tappamisen ja toisten satuttamisen. Sen jälkeen sitten mietitään, että sama elokuva arvostelee meitä juuri siitä.

On siis vaikea lähestyä elokuvaa, joka arvostelee väkivaltaa ja silti samalla mässäilee sillä. Itse olenkin pohtinut asiaa vain pintakosketuksella ja loppupeleissä seurannut kannibaalien menoa vain siksi, että pidän elokuvista, olivat ne sitten väkivaltaisia tai eivät.

Neljän esitellyn lisäksi on myös muita nimekkäitä kannibaalielokuvia, joita on julkaistu suomeksi:

Emmannuelle ja viimeiset kannibaalit (1977)
Emmannuelle-elokuvissa tärkeintä on paljas pinta ja juoni yms. ovat toissijaisia asioita. Tämä tapaus ei ole poikkeus, mutta kannibalismillekin löytyy tilaa.

Eaten Alive! (1980)
Kannibaalielokuvien perusnaamat Ivan Rassimov ja Me Me Lai ovat mukana, kun tuttuun tapaan vaimo lähtee etsimään miestään viidakosta ja vertahan siitä tulee.

Cannibal Ferox (1981)
Lajityypin väkivaltaisimmaksi leimattu elokuva. Ei kuitenkaan niin pelottavan aito kun Kannibaalien polttouhrit. Ferox kannattaa katsoa, jos hakee nimenomaan väkivaltaa elokuvista, ja sitä monet tuntuvat tekevän.

Amazonia: Catherine Miles Story (1985)
Kannibaalibuumin jälkeen valmistunut elokuva, joka kuitenkin mielletään alkuperäiseksi kannibaalielokuvaksi.

Toki nykyäänkin ilmestyy kannibaaliaiheisia elokuvia, mutta niiden shokkiarvot ovat laimentuneet kauhuelokuvien muututtua verisemmäksi. 2010-luvulle tultaessa koko aihe on hieman vanhentunut ja näin ollen koko lajityyppi tunnetaan lähinnä klassikoista, jotka ilmestyivät kultaisen kannibaalibuumin aikana 1972-1982.

Shogun Assassin

Mikä kuullostaa huonommalta kuin 80-luvun konemusiikilla säestetty englanniksi dubattu pienen budjetin miekanheilutuselokuva? No ei varmaan mikään. Kyseessä on Shogun Assassin, amerikkalaisleikkaus alkuperäisesta japanilaisesta elokuvasarjasta, joka valmistui 1972. Amerikkalaiset sitten leikkelivät elokuvista yhden täyspitkän pätkän, johon ottivat näköjään kaikkein huonoimmat kohtaukset mukaan.

Shogun Assassin kertoo samuraista, joka oli ennen Shogunin palkkamurhaaja. Shogun kuitenkin petti hänet ja nyt samurai joutuu pakenemaan mukanaan pieni poikansa, joka toimii elokuvan kertojana. Sekavaan tarinaan mahtuu naisninjoja, laivamatka, huonoa dialogia, ja erityisen paljon epärealistista verta.

Elokuvassa ei juurikaan hyviä pointteja löydy. Se on yksitoikkoinen, huonosti leikattu ja englanninkielinen dubbaus on pisara joka katkaisee kamelin selän. Pääosista en jaksanut ottaa selvää. Vaikka mukana olikin ihan kivan näköinen neiti, näytteli hänkin osansa päin persettä.

Vaikka pidänkin kaukoidän elokuvista, Shogun Assassin ei iskenyt minuun kovinkaan hyvin. Elokuva palvelee kalkkuna-arvoja, ja uskoisin, että siitä ovat kiinnostuneet ainoastaan huonon splatterin ystävät. Ehkäpä juuri ne ovatkin nostaneet tämän ''taideteoksen'' kulttimaineeseen.

Jos nyt on ihan pakko katsoa, niin torrenttina tämän saa ilmaiseksi, ja jos oikeasti haluat rahoillesi huonompaa käyttöä kuin perseen pyyhkiminen, niin Shogun Assassin sisältyy pohjoismaissa julkaistuun Samurai cinema classics- DVD-boksiin, jonka saa vaikkapa CDON:ilta.


Pro Tip: Jos kuitenkin olet Wu-Tang Clanin innokas fani, ja haluat tietää mistä ryhmä on itämaisia ideoitaan poiminut, (ja liittänyt suoraan kappaleisiinsa) kannattaa tämä siinä tapauksessa katsoa.

007: Skyfall

Nähtyäni Daniel Craigin Bondina elokuvassa Casino Royale, olin pettynyt häneen, yhtä paljon kuin elokuvaan, missä Craig näytteli. Seuraava projekti, Quantum of Solace, oli vielä pahempi floppi. Craigin kolmannesta Bondista odotin jotakin, mikä olisi kissankusen ja lepakonsperman välimaastossa. Näin ei kuitenkaan käynyt.

007:Skyfall, järjestyksessä 23. virallinen Bond-leffa on palauttaa raiteiltaan suistuneen elokuvasarjan sinne, minne se kuuluukin. Daniel Craig bondina, alkaa tuntua hyvältä ajatukselta muutaman elokuvan jälkeen, juoni on paljon selvempi kuin kahdessa aiemmassa ja mukana on vanha tuttu Q, tällä kertaa tosin 2010-luvulle tyypillisenä finninaamaisena nörttinä.

M joutuu viruksen uhriksi,tarkemmin sanottuna siis hänen tietokoneensa joutuu. Ja salaisen palvelun tietokanta on osoittautunut haavoittuvaksi. Vuoto aiheuttaa päänvaivaa, ja ongelmaa tulee selvittämään James Bond (Joka kuoli elokuvan alussa) ja näin maukas toiminta saa alkunsa.

Aitojen Bond-fanien iloksi mukana on paljon klassisia Bond-elementtejä, kuten kasinot, Q:n vempaimet ja iki-ihana Aston Martin DB5. Se rikkoo kahden aiemman elokuvan muodostaman surkean juonikuvion kostosta ja rakkaudesta, ja siirtää James Bondin takaisin kylmän tyylikkääksi agentiksi. 2010-luvun mallien mukaan myös hänen alkoholinkäyttönsä tulee elokuvassa esiin, ensimmäistä kertaa negatiivisessa valossa. Mukana on myös Judi Dench M:n roolissa, ja myös hänet lopuksi korvaava Ralph Fiennes. Pahiksena nähdään

Skyfall tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Bond-perinteen mukaisesti mukana on myös naisia (vaikkei varsinaista Bond-tyttöä ole, jos ei lasketa uutta Moneypennyä, jonka ihonvärikin on täysin väärä) ja kauniita maisemia. Elokuva jää mieleen myös lievästi ylipainoisen Adelen laulaman tunnuskappaleen johdosta.

Mitään mullistavaa Skyfall ei tarjoa, mutta sellaista en odottanutkaan. Odotin vain pitkästä aikaa tavallisen Bond-elokuvan hyvillä mausteilla. Ja odotukseni palkittiin. Suosittelen katsomaan, perheen parissa vaikka. Skyfall on vaikkapa nuorille katsojille hyvä johdatus James Bondin maailmaan. Siitä on kevyempi siirtyä Sean Conneryn ja Roger Mooren edustamaan kylmän sodan Hardcore-meininkiin.

Daniel Craigin James Bond pistää tyylikkäästi pahikset polvileen, ja naisetkin.

Pimeyden prinssi (Dracula/Horror of Dracula)

Englantilainen Hammer Film Productions oli osunut kultasuoneen vuonna 1957 tekemällä uusintaversion Universal Studiosin Frankenstein-elokuvasta. Brittiversio oli nostanut siihen asti melko nimettömät Peter Cushingin ja Christopher Leen kuuluisuuteen. Vuosi myöhemmin sama tekijätiimi päätti jatkaa samalla linjalla ja tehdä uusintaversion Bram Stokerin romaaniin pohjautuvasta Draculasta. Tuloksena oli yksi parhaimmista kauhuelokuvista ikinä.

Jonathan Harker matkustaa Karpaattien vuoristossa Klausenbergin kylässä. Hän sai pestin vanhassa linnassa kirjastonhoitajana. Harker kuitenkin jää sille tielleen ja hänen ystävänsä Van Helsing (Peter Cushing) tulee etsimään häntä huomatakseen, että Klausenbergissa on monikin asia pahasti pielessä. Hän tulee takaisin ja huomaa, että Harkerin kihlattu on pahasti sairaana, vai onko? Ikävät sattumukset saavat alkunsa.

Hammerin Dracula on uskomattoman vaikuttava kauhuelokuva. Nykymittapuulla se tuskin pelottaa kovinkaan monia, mutta toimii vaikkapa jännityselokuvana. Christopher Lee ja Peter Cushing ovat mahtava kaksikko, molemmat miehet pystyivät luomaan brittiläistä heerasmiesmäisyyttä rooliin kuin rooliin. Heidät tultiinkin näkemään yhdessä valkokankaalla vielä monia kertoja. Mukana on myös nuori Michael Gough, joka esitti Harkerin kihlatun veljeä, Arhuria.

Hammerin tavaramerkki oli myös Technicolor, joka tekee tästäkin elokuvasta kovin räikeävärisen. On mielipidekysymys, lisääkö se katselunautintoa, minun mielestäni kyllä. Värin ja valon nerokas käyttö tekevät elokuvasta paljon visuaalisesti vaikuttavamman ja kirkkaana vuotanut veri onkin varmasti saanut 50-luvun yleisön pyörtymään elokuvateattereissa. Tänä päivänä se on lähinnä koominen piirre.

Pimeyden prinssi sai aikanaan monia jatko-osia, jotka tosin olivat toinen toistaan huonompia:

The Brides of Dracula 1960
Dracula: Pimeyden ruhtinas (Dracula: Prince of Darkness) 1966
Dracula on noussut haudastaan (Dracula has Risen from the Grave) 1968
Dracula, paholaisen lähettiläs (Taste the Blood of Dracula) 1969
Vampyyrin arvet (Scars of Dracula) 1970
Draculan kosto (Dracula A.D. 1972) 1972
Dracula elää ja voi hyvin (Satanic Rites of Dracula) 1973
Seitsemän vampyyrin legenda (Legend of the 7 golden Vampires)

Ikävä kyllä, vain harvat Hammerin Dracula-elokuvista ovat saaneet suomennoksen, puhumattakaan Suomessa julkaistusta DVD-painoksesta. Tämän takia niiden saatavuus on vaihtelevaa ja itse olen hankkinut kaikki osoitteesta malaysiabay.org lukuun ottamatta viimeistä, jonka sattumalta löysin suomalaisena DVD-painoksena Antikvariaatista


Tätä on vaikea ja suomiteksteillä mahdotonta saada käsiin, mutta jos osaat englantia, niin etsi ja katso. Ei nimittäin ole mikään pelottava, mutta tuo nostalgista tunnelmaa ja vanhaksi elokuvaksi Pimeyden prinssi on erittäin näyttävä.

HUOM. Elokuva tunnetaan monilla eri nimillä, sen alkuperäinen nimi on pelkkä Dracula, ja Yhdysvalloissa se on julkaistu nimellä Horror of Dracula, jotta se ei sekaantuisi alkuperäiseen Universalin elokuvaan. Suomessa elokuva tunnetaan nimillä Dracula tai Pimeyden prinssi.

Ilmiö nimeltä Tarantino

Kaikki rakastavat mustaa huumoria. Se on virkistävää, vaikkakin usein tulee ajateltua, että ei olisi pitänyt nauraa. Kaikki rakastavat myös väkivaltaelokuvia, varsinkin jos ne eivät ole pelkkää verta ja suolenpätkiä, vaan taidokkaasti tehtyjä (tunnetaan ilmeisesti nykyään nimellä art house-väkivalta) mestariteoksia. Kaikki rakastavat myös juonta, mikä ei saa katsojaa nukahtamaan elokuvan aikana. Näitä ominaisuuksia tarjoaa Quentin Tarantino.

Tarantino ei varmaankaan kaipaa mitään esittelyjä, mutta kerrataan. Mies löi läpi 90-luvulla ja hänen elokuvansa tunnetaan väkivaltaisuudestaan, monipuolisista ja kiinnostavista henkilöhahmoistaan, sekä mustan huumorin viljelystä. Tarantinon elokuvat ovat yleensä ottaneet vaikutteita vanhemmista elokuvista, tai jopa pohjautuvat niihin. Kuten viime viikon päähenkilöllä, Akira Kurosawalla, myös Tarantinolla on oma vakionäyttelijänsä joka tässä tapauksessa on Samuel L. ''Motherfucking'' Jackson. Jackson on näytellyt miltei kaikissa Tarantinon elokuvissa pää- tai sivuroolissa.

Kunniattomat paskiaiset oli ensimmäinen näkemäni Tarantinon elokuva, ja myös ensimmäinen ostamani Blu Ray-elokuva. Tuohon aikaan (2010) olin enimmäkseen kiinnostunut sotaelokuvista, ja se sai minut ostamaan elokuvan, jonka kansi oli täynnä hakaristejä ja miehiä natsiunivormussa. Katsottuani elokuvan huomasin kuitenkin että se ei ollut hyvä aihepiirinsä takia, vaan muista syistä. Paskiaiset sai minut kiinnostumaan Tarantinosta ohjaajana. Seuraavaksi haalin käsiini Kill Bill-elokuvat, jotka menivät ihon alle yhtä menestyksekkäästi. Ne ovat vieläkin mielestäni parasta väkivaltaviihdettä, mitä näköradiosta voi katsoa.

Sen jälkeen katsoin muut Tarantinot järjestyksessä Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta, Jackie Brown ja Reservoir dogs. Kaikki olivat varsin nautittavia elokuvia ja kuuluvat leffakokoelmani eliittiin. Toistaiseksi minulta on näkemättä elokuva Grind House: Death Proof jonka aion vielä hankkia käsiini.

Kunniattomat paskiaiset-elokuvan tähtiä. Vasemmalta oikealle: Diane Kruger, Eli Roth, Brad Pitt, Til Schweiger ja Melanie Laurent

Tällä kertaa tutustutaan siis Tarantinon elokuviin, alkaen vanhimmasta uusimpaan. Valotan myös hieman enemmän elokuvien juonta, kuin Kurosawa-tekstissä, joten nämä esittelyt saattavat sisältää juonipaljastuksia.







Vuonna 1992 valmistunut Reservoir Dogs on Tarantinon esikoisohjaus. Se nosti hänet kuuluisuuteen, ja nosti pääosan esittäjän, Harvey Keitelin uran uuteen nousuun. Muita elokuvassa esiintyviä näyttelijöitä ovat Michael Madsen, Steve Buscemi, Tim Roth, Chris Penn, Lawrence Tierney, sekä ohjaaja itse.

Tierneyn esittämä vanha mafiapomo Joe Cabot kokoaa rikollisjoukkion kasaan vihoviimeistä timanttikeikkaa varten. Kuudesta ammattilaisesta koostuva juokko on värikäs ja joukosta löytyy jopa yksi petturi. Ryöstö menee silloin tietysti pieleen ja suurin osa elokuvasta onkin niin sanottua jälkipuintia. Rosvot miettivät pakopaikassaan, että mikä meni vikaan, kuka petti heidät, ja mitä seuraavaksi. Itse ryöstöä elokuvassa ei näytetä.

Tarantino mullistaa tarinankerrontaa elokuvassa, jossa ei ole kronologista aikajärjestystä, vaan tapahtunia esitetään sekalaisessa järjestyksessä. Vielä Reservoir Dogsissa se ei ole niin merkittävää, mutta kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneessä Pulp Fictionissa sillä oli suuri vaikutus elokuvan kulkuun. Reservoir Dogs tuo valkokankaalle (tai televisioon) hienoja näyttelijäsuorituksia, kiinnostavan juonen, tyylikkäitä hahmoja, väkivaltaa ja hyvän rikoskertomuksen. Se ei kuitenkaan ole Tarantinon paras elokuva, eikä edes toiseksi paras. Se on kuitenkin hyvä katselukokemus eikä vähiten Harvey Keitelin ansiosta. Elokuvan suureksi ansioksi voidaan laskea myös taustamusiikki, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tarantinon tyyliin kuuluu käyttää elokuviensa taustalla joko populäärimusiikin klassikoita tai lainata musiikkia toisista elokuvista. Itse elokuvaa varten sävellettyjä kappaleita hänen tuotannostaan löytyy kovin vähän.

Reservoir Dogs kannattaa katsoa, vaikka se ei näytäkkään vielä täyttä kuvaa Tarantinon ohjaustyylistä. Sellaista saatiin odottaa vielä kaksi vuotta.







Tarantinon parhaana pidettyä elokuvaa Pulp Fictionia ei saa jättää katsomatta.  Se ei ole ainoastaan parasta Tarantinoa, se on parhaimpia elokuvia, mitä maailmassa on tehty. Se on täydet pisteensä, Oscarinsa, sekä Cannesin elokuvapalkintonsa ansainnut. Elokuva ilmestyi vuonna 1994.

Elokuvassa seurataan useita erilaisia henkilöhahmoja. Keskeisessä roolissa ovat Samuel L. Jacksonin esittämä Jules ja John Travoltan esittämä Vincent, kaksi palkkatappajaa, joiden arkea esitellään alussa. He tekevät töitä Marselius Wallace nimiselle mafiosolle, jonka kaikki tuntevat.  Marselius Wallacella on vaimo, Uma Thurmanin esittämä Mia, jolla on myös suuri rooli elokuvan keskivaiheilla. Sen lisäksi seurataan myös Butch-nimistä nyrkkeilijää, jota näyttelee tuohon aikaan jo maineikas Bruce Willis.

Edellä mainitut henkilöhahmot joutuvat jos jonkinmoisiin kommelluksiin, ja ideana on, että välillä heidän tarinansa kohtaavat eri tavoilla. Nyt myös kronologisen aikajärjestyksen rikkomisella on merkitys. Esim. elokuvan loppuosassa Jules ja Vincent estävät ryöstön kahvilassa, ja katsojalle on tässä vaiheessa jo näytetty, että Vince tullaan ampumaan myöhemmin samana päivänä. Samanlaiset tapaukset tekevät elokuvan seuraamisesta kiinnostavampaa.

Ja tässäkin elokuvassa kuullaan hyvää musiikkia, tällä kertaa se painottuu 60-luvun instrumentaaliseen rockmusiikkiin, joka tunnetaan Suomessa paremmin nimellä rautalankamusiikki. Mukana on myös huumoria, lähinnä Julesin ja Vincentin arkisten keskustelujen muodossa. Väkivaltaakaan ei ole niin paljon, kuin myöhemmmissä Tarantinoissa, eikä se ole niin rajua, joten elokuva sopisi mielestäni myös hieman nuoremmille.

Pulp Fiction kuuluu kymmenen suosikkielokuvani joukkoon. Se on täyden kympin elokuva, josta on vaikea pistää paremmaksi.








Tarantino päätti kuitenkin tehdä pienen laskun ennen 2000-lukua. Hän ohjasi Jackie Brownin, joka on keskinkertaista huonompana elokuvana hänen pohjanoteerauksensa. Se ei kuitenkaan ole täysi floppi, vaan se pystyy ratsastamaan hyvien näyttelijöiden avulla jonkin matkaa. Mukana ovat legendaarinen Robert De Niro, entinen blaxploitaation kuningatar Pam Grier ja aina niin mainio Samuel L.

Elokuva kertoo Jackie Brown-nimisestä naisesta, joka on töissä lentoemäntänä. Ammatin varjolla hän toimii ase/huumekauppiaan, Ordell Robbien kuriirina, ja näin ollen tienaa hieman ylimääräistä. Viranomaiset ovat kuitenkin hänen perässään, ja hommia vaikeuttaa myös Robbie, jonka suunnitelmat menevät niin ja näin.

Jackie Brown on niitä elokuvia, joilta odottaa paljon, mutta lopputulos jättää hieman pettyneeksi. Mukana on hyviäkin kohtauksia ja pari kertaa saa jopa nauraa, mutta enimmäkseen koko elokuva ei paljoa hymyilytä. Puutteet löytyvätkin lähinnä juonen tyhjyydessä, ja Tarantinon edellisten elokuvien menestyksessä. Jackie Brownissa ei ole mitään mullistavaa, eivätkä Tarantino-elokuvan piirteet tule siinä hyvin esiin.

Kannattaa kuitenkin katsoa, tietääpähän sitten, kuinka paljon parempia ne muut Tarantinot ovat. Ja on tässä sentään ''Motherfucking'' Jackson, joka piristää tylsää elokuvaa.






Kill Bill: Volume 1 on se elokuva, jonka kaikki tuntevat mainoksen tai DVD:n kannen perusteella, Uma Thurman keltaisessa puvussa miekan kanssa huitomassa. Elokuva sai ensi-iltansa 2003 ja seuraavana vuonna ilmestyi sen jatko-osa Kill Bill: Volume 2. Käsittelen ne yhtenä elokuvana ja käyn molemmat samalla läpi, enkä esittele erikseen jatko-osaa.

Kill Bill-elokuvat kertovat Mustasta Mambasta, Thurmanin esittämästä palkkamurhaajasta joka joutuu entisten työkavereiden murhaamaksi omissa häissään, tai niin ainakin oli tarkoitus. Hänen lapsensa katoaa kohdusta, ja hän joutuu koomaan, mutta selviää hengissä ja lähtee monivaiheiselle kostoretkelle, jota elokuvissa seurataan. Syypää on hänen entinen miehensä ja palkkamurhaajien entinen johtaja, Bill, (joka muuten on Mamballe ihan liian vanha). Hänet nähdäänkin vasta elokuvan toisessa osassa, onneksi.

Elokuvissa nähdään takaumia elämästä ennen murhayritystä, seurataan kun Thurman lävistää miekallaan muita käärmeksi nimettyjä palkkatappajia (mm. vesimokkasiinikäärmeen ja sarvikalkkarokäärmeen) ja nautitaan runsaasta veren roiskeesta sekä erilaisten tyylilajien yhdistelemisestä. Kill Billit ovat sekoitus vanhoja kamppailulajielokuvia, japanilaisia miekanheilutusklassikoita, westerniä, räikeää splatteria ja jopa animea.

Kokonaisuudessaan nämä kaksi elokuvaa muodostavat hyvinkin toimivan tarinan, jonka olen päättänyt katsoa monesti uudestaan, enkä pelkästään Uma Thurmanin takia, vaan myös muiden tähtien (Michael Madsen, Daryl Hannah, Lucy Liu ja David Carradine ja on siellä Jacksonkin mukana pienessä roolissa) sekä upeiden tappelukohtausten ja hyvän soundtrackin vuoksi. Tällä kertaa elokuvia säestää ikivihreiden lisäksi Ennio Morriconen legendaarinen musiikki. Molemmat osat huipentuvat tunteita pintaan tuovalla tavalla ja pelkkä päähenkilön tarina on kovin vaikuttava, kun se pistetään ruudulle.

Katsokaa Kill Billit, jos pilke silmäkulmassa lisätty hullu verenvuodatus ei haittaa hirveästi. Nämä ovat oikeasti hyviä elokuvia, ja älykäs ihminen löytää niistä jopa hyvää komediaa.

Vuonna 2009 ilmestyi Kunniattomat paskiaiset, jota Tarantino oli suunnitellut tekevänsä jo aikaisemmin. Sen vihdoin valmistuttua katsojille esiteltiin tuttua Tarantino-tyyliä yhdistettynä toiseen maailmansotaan. Tällä kertaa mukana ei ole vanhoja vakinäyttelijöitä, mutta muuten meno on miltei samaa. Huumori, väkivalta, hauskat hahmot ja mainio musiikki lyöttäytyvät yhteen huikeassa tarinassa, joka muokkaa historiaa uuteen uskoon.

Elokuva seuraa kahtaa eri tarinaa (tällä kertaa kronologisessa järjestyksessä) miehitetyssä Ranskassa. Ensimmäinen tarina kertoo Shosanna-nimisestä nuoresta naisesta, joka ainoana selvisi perheensä joukkoteurastuksesta ja piilottelee nyt elokuvateatterin pitäjänä. Toinen tarinan kertoo Ranskaan pudotetuista amerikkalaisista sotilaista, jotka ovat tulleet maahan käymään likaista sotaa ''saksmanneja'' vastaan. Molempia jahtaa SS-eversti Hans Landa. Tarinat lähenevät toisiaan ja lopuksi kietoutuvat yhteen finaalissa, mihin myös Adolf Hitler pääsee mukaan.

Paskiaiset on väkivaltaista ja paljon vauhdikkaampaa seurattava, kuin aikaisemmat Tarantinot. Tälläkin kertaa mukana on kiitettäviä näyttelijöitä, kuten Brad Pitt, Diane Kruger, Eli Roth ja Christoph Waltz, kuka esittää hienosti SS-everstiä (hän voitti parhaan sivuosan Oscarin tästä roolista). Ennio Morricone antaa potkua tällekin elokuvalle, ja sen lisäksi välissä kuullaan mm. David Bowien musiikkia.

Kunniattomat paskiaiset on elokuva, joka on pääosin erinomainen, joskin kärsii hieman 150:n minuutin ylipitkästä kestostaan. Etsikää, ostakaa, katsokaa!

Chirstopher Waltz pääsi mukaan myös seuraavaan Tarantinon elokuvaan, josta hän vei myös parhaan sivuosan Oscar-palkinnon. Elokuvan nimi on Django Unchained italialaista spaghettiwestern-klassikkoa lainaten. Pääosissa Waltzin lisäksi ovat Jamie Foxx ja Leonardo DiCaprio.

Django Unchained seuraa Django-nimistä orjaa (Foxx). Hänet vapauttaa kummallinen palkkionmetsästäjä tri. King Schultz (Waltz) joka tarvitsee hänen apuaan. Vastineeksi avusta Schultz auttaa Djangoa löytämään vaimonsa ja kostamaan menneisyyden vääryydet.
Kaksikon pitkä matka johtaa Candie-nimisen orjakauppiaan (DiCaprio) tilalle ja pitkään välienselvittelyyn.

Django ei säästele verta ja väkivaltaa sen enempää kuin aikasemmatkaan Tarantinot, nyt se on tosin toteutettu paljon humoristisemmin. Komediaa mahtuukin mukaan tavallista enemmän, ja siinä edesauttavat Waltz, sekä loppupuolella mukaan tuleva Samuel L. Jackson.

Juoni on taas vauhdikas ja Tarantino pääsee hienosti aitoon villin lännen tunnelmaan, kuitenkin säilyttämällä oman sekalaisen tyylinsä. Haluan nostaa elokuvasta esille sen, että se on osoitus Tarantinon kyvystä luoda täysin aihepiiriltään erilaisia elokuvia.

Luvassa on draamaa, romantiikkaa, toimintaa ja komediaa. Tämä on siis taattua Tarantinon kädenjälkeä. Django kunnioittaa ns. spaghettiarvoja (väkivalta, kaksintaistelut, Morricone), joten se sopii myös vanhojen westernien ystäville hienosti. Katsokaa ihmeessä!


Tarantinon ura on tuottanut hienoja elokuvia, joista voi myös hienosti seurata hänen kehittymistään ohjaajana. Jokainen elokuva tuo nähtäväksi entistä parempia ideoita ja toinen toistaan villimpiä henkilöhahmoja. Kuitenkaan hyväksi havaitut keinot (musiikki, tyylitelty väkivalta) eivät häviä kerronnan uudistuessa. Hän on myös paljon velkaa 60- ja 70-lukujen elokuville, joita hän kunnioittaakin omissa töissään huomattavasti. Odotan innolla seuraavaa Tarantinoa, mikä ikinä se onkaan. Toivottavasti Jackson tai ainakin Waltz on siinä mukana.

Jamie Foxx (vas.) ja Franco Nero (oik.) kuka näytteli Djangoa alkuperäisessä elokuvassa, Django-Kostaja

Ensi viikonloppuna saattaa olla luvassa italialaista eksploitaatiota kuuluisien kannibaalielokuvien merkeissä.

Köysi (The rope)

Ennen kasarmille lähtöä illan ohjelmaan kuului Alfred Hitchcockin (taas?) vuonna 1948 valmistunut Köysi, joka sattui tulemaan YLE Teeman Kino Klassikossa. Viikonlopun elokuva-annos oli jo täynnä, mutta vielä mahtui kevyttä jännitystä mukaan.

Elokuva kertoo kahdesta nuoresta miehestä jotka ovat tehneet ''täydellisen murhan'' ja osoittaakseen itselleen onnistuneensa pitävät illalliskutsut samassa asunnossa, missä ruumis on vielä kätkössä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan.


Elokuva on kaikessa yksinkertaisuudessaan keskinkertainen. Koko tarina tapahtuu samassa kattohuoneistossa, eikä sieltä poistuta koko puolentoista tunnin aikana. Mukaan mahtuu mukavan jännittäviä kohtia, joissa James Stewartin esittämä kutsuvieras alkaa epäillä nuorukaisia.

Köysi on mukava ja tunnelmaltaan jännittävä murhamysteeri, joka kärsii kuitenkin juonen köyhyydestä ja tapahtumien puutteesta. Elokuvan soisi liikuttavan kameraa muuallakin, kuin kolmen huoneen välillä. Stewartin suoritus sentään oli hyvä, kuten aina, ja muutaman kerran todella jännitin, miten lopussa käy.

Mitään kummallista illan nätyös ei tarjoa, mutta ei tämäkään mikään huono elokuva ole. Kommentoikaa, jos olette nähneet.


P.S. Mahdollista DVD/Blu Ray-julkaisuinfoa kaivataan tästä elokuvasta!

Kurosawan klassikoita

Näin Kätketty linnake-elokuvan ensimmäisen kerran ollessani 11-vuotias. Lainasin sen kirjastosta lähinnä kyseisen filmin kansitaiteilun perusteella. Samaan aikaan Sandrew Metronome oli julkaissut kolme Kurosawa-boksia DVD:lle.

Kätketty linnake teki minuun lähtemättömän vaikutuksen jo ensimmäisellä katselukerralla. Elokuvan nostalginen tunnelma ja mukaansa tempaava juoni saivat minut lainaamaan sen uudestaan ja uudestaan, kunnes löysin kirjaston hyllyltä toisenkin Kurosawan elokuvan, Yojimbon. Sen katsottuani olin myyty.

Muutaman kuukauden sisällä katsoin seuraavat:
Seitsemän samuraita
Punaparta
Kulkukoira
Köyhän pikajuna
Rashomon - Paholaisen temppeli

Jokainen edellä mainituista oli hieno katselukokemus, jonka olen uusinut useaan kertaan. Myöhemmin löysin Anttilasta Yojimbon epävirallisen jatko-osan, Samuraimiekan. Minulla kävi myös uskomaton onni, kun näin YLE Teeman esittämänä yhden Kurosawan ensimmäisitä ohjaustöistä, Miehet, jotka astuivat tiikerin hännälle. Myöhemmin ostin itselleni miltei kaikki näistä elokuvista, sekä myös klassikot Kagemusha - varjokenraali, Dersu Uzala, Ikiru-tuomittu ja Seittien linna.

Kaikki näkemiäni Kurosawan elokuvia yhdistää se, että jaksan katsoa ne uudestaan kerta toisensa jälkeen, varsinkin Samurai Cinema-elokuvat Samuraimiekka, Seitsemän samuraita ja Yojimbon. Alla lyhyt esittely kustakin näkemästäni Kurosawan elokuvasta.

Yksi Kurosawan ensimmäisistä ohjaustöistä, Miehet, jotka astuivat tiikerin hännälle (Tora no o wo fumu otokotachi) on alle tunnin pituinen elokuva, joka on vähintäänkin omaperäinen. 1100-luvun Japaniin sijoittuva elokuva kertoo tarinan sotapäälliköstä ja hänen kuudesta toveristaan, jotka haluavat ylittää rajalla olevan tarkastupisteen jäämättä kiinni. Näin ollen he naamioivat itsensä munkeiksi. Miesten matkantekoa seurataan jonkin aikaa, eikä edes loppuun asti, mutta elokuva onnistuu silti antamaan katsojalleen jos jonkinlaista viihdykettä. Metsää esittävät maalatut lavasteet ja yksinkertainen huumori eivat anna mitään merkkiä siitä, millainen ohjaaja Kurosawasta oli tulossa, mutta toimivat tässä alipituisessa kertomuksessa.






Kulkukoira (Nora inu) ilmestyi vuonna 1949. Se on film noir-tyylinen salapoliisijännäri, joka sijoittuu sodanjälkeiseen Japaniin. Sen pääosissa ovat Toshiro Mifune ja Takashi Shimura, joista tuli myöhemmin Kurosawan vakionäyttelijöitä ja hänen ohellaan Japanin elokuvateollisuuden suurnimiä.

Komisario Murakamin pistooli varastetaan ja hän ryhtyy toimenpiteisiin sen löytämiseksi. Tähän hän saa avukseen kokeneen Saton, joka on palvellut poliisissa vuosia. Yhdessä kaksi etsivää lähtevät selvittämään varastetun aseen tapausta, ja joutuvat keskelle Tokion alamaailmaa ja sen vaaroja.








Vuonna 1950 valmistunut Rashomon - Paholaisen temppeli (Rashomon) oli Kurosawan ensimmäinen ulkomailla menestynyt elokuva. Se oli ensimmäinen parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon voittanut elokuva ja on säilynyt arvostelumenestyksenä tähän päivään asti. Elokuvassa Kurosawan vakionäyttelijäksi noussut Toshiro Mifune esittää roistoa, joka raiskaa naisen ja tappaa tämän puolison. Koko juoni keskittyykin tähän tapahtumaan, vain eri näkökulmista katsottuna. Asiasta saa helposti vääntöä puoleksitoista tunniksi, ja hyvät näyttelijäsuoritukset siivittävät elokuvaa eteenpäin.


Elokuva oli ilmestyessään vallankumouksellinen ja sillä on ollut vaikutus monien ohjaajien töihin kautta vuosikymmenien.



Ikiru - tuomittu (Ikiru) tuli valkokankaille 1952. Pääosassa on Takashi Shimura, joka näytteli myös kaikissa aikaisemmin esitellyissä elokuvissa. Hän olikin Kurosawan toinen vakionäyttelijä.

Konttorirotta Watanabella on 30:n vuoden ura takanaan. Hän on tylsä ja harmaa ihminen, jota ei kiinnosta mikään.Ääni kellossa muuttuu kuitenkin, kun hän saa tietää sairastavansa vatsasyöpää jonka takia hänellä on alle vuosi elinaikaa. Watanabe haluaa ottaa selville, miksi hän on ylipäätään elänyt.

Elokuva ei tarjoa seikkailua, jännitystä, eikä toimintaa, mutta se kertoo hienona tarinan ja sai ainakin minut kysymään itseltäni: Mitä tekisin samassa tilanteessa? Luultavasti samoin, kuten Watanabe.






Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai) on vuonna 1954 valmistunut elokuvahistorian klassikko, joka on monesti äänestetty yhdeksi maailman parhaimmista elokuvista. Se on kiistatta Kurosawan paras ohjaustyö ja yksi lempielokuvistani. Ohjaajan vakionäyttelijöihin kuuluvat Takashi Shimura, Minoru Chiaki ja Toshiro Mifune johtavat japanilaisittain loisteliasta näyttelijäkaartia.

Roistot piinaavat pientä maalaiskylää ryöstämällä kylän sadon aina uudestaan ja uudestaan. Lopulta kylän asukkailla palaa käämi ja he päättävät palkata muutaman samurain kylän suojajoukoksi. Pian he saavatkin kokoon seitsemästä kovin erilaisesta samuraista koostuvan ryhmän.

Seittien linna (Kumonosu Jo) on japanilainen Macbeth. Kurosawa ohjasi elokuvan 1956 ja se ilmestyi heti seuraavan vuoden alussa. Shakespearen kuuluisaan näytelmään perustuvaan elokuvaan kuuluu tottakai Toshiro Mifunen esittämä Macbeth, eli kenraali Washizu ja tällä kertaa myös Isuzu Yamadan esittämä hauska noita-akkaakin pahempi lady Macbeth, Asaji. Parivaljakon tähdittämä elokuva voi tuntua normaaleista Kurosawan elokuvista poiketen hieman tylsältä, mutta ajatuksen kanssa katsottuna Seittien linnasta saa paljonkin irti.

Tähän mennessä Toshiro Mifune oli näyttäytynyt lähes jokaisessa Akira Kurosawan ohjaamassa elokuvassa. Yamada tuli mukaan seuraavan kerran (yhtä häijynä emäntänä) elokuvassa Yojimbo - onnensoturi.

Moni ei tiedä, että George Lucasin Tähtien sota perustuu hyvin paljolti tähän elokuvaan. Mifune oli jälleen mukana, kun Kurosawa ohjasi Kätketyn linnakkeen (Kakushi toride no san akunin) 1958. Seikkailuelokuva kulkee eteenpäin poikkeuksellisen kovalla sykkeellä ja päälle kahteen tuntiin mahtuu monelaisia tilanteita kun Mifunen esittämä kenraali Makabe ja hänen suojelemansa prinsessa liittoutuvat kahden ahneen maanviljelijän kanssa saadakseen itsensä ja prinsessan kullan vihollismaan läpi kotiin.

Kätketty linnake oli ensimmäinen näkemäni Akira Kurosawan ohjaama elokuva ja olen ikuisesti kiitollinen, että valitsin sen kirjaston elokuvahyllyä tutkiessani.

1961 valmistui Yojimbo-onnensoturi (Yojimbo) ja pääosassa oli jälleen erittäin tuttu henkilö. Tällä kertaa Mifunen hahmo on nimetön miekanheiluttaja, joka saapuu suureksi ilokseen kaupunkiin, jossa kaksi kilpailevaa rikollisliigaa heiluttelevat miekkojaan. Hän päättää lyödä rahoiksi jengien kustannuksella apunaan miekkansa, sekä Eijiro Tonon esittämä vanha majatalon isäntä. Lopputuloksena miekat heiluvat, käsiä katkeaa ja Samurai Cineman kulta-aika saa akunsa yhdessä lajityypin parhaista elokuvista.

Elokuva edustaa modernimpaa Kurosawa-tuotantoa, ja siinä on enemmän länsimaisia vaikutteita. Silti kyseessä on aito japanilainen miekanheilutuselokuva ja vieläpä hyvä sellainen. Elokuvan juonen kopioi joitakin vuosia myöhemmin Sergio Leone elokuvaansa Kourallinen dollareita, joka puolestaan aloitti spaghetti-westernin loistokauden.

Samuraimiekka (Sanjuro) on epävirallinen jatko-osa edelliselle. Se valmistui vuotta myöhemmin. Sama Mifunen esittämä miekkamies on eksynyt tällä kertaa nuorten samuraiden luokse, jotka epäilevät alueellaan asuvan aatelismiehen olevan korruptoitunut. Miekkojen heilutus lähtee taas käyntiin, ja on tällä kertaa hieman tylsempää. Elokuvana Samuraimiekka on kohtuullisen hyvä, mutta sitä ei voi olla vertaamatta edeltäjäänsä, jolloin se jää kakkoseksi.

Samuraimiekka on tyypillinen miekanheilutuselokuva, jollaisia ilmestyi 60-luvulla jokseenkin paljon. Buumi levisi lopulta ulkomaille ja Hong Kongilainen Shaw Brothers sai kipinää kamppailulajielokuvien tekemiseen. Näitä alkuperiä saavat kiittää mm. Sonny Chiba ja edesmennyt Bruce Lee.

Kurosawan kuudestoista ja viimeinen yhteistyö Mifunen kanssa oli 1965 valmistunut Punaparta (Akahige). Se on hyvin onnistunut elokuva, vaikka onkin muita Kurosawan elokuvia selvästi huonompi.

Yuzo Kayaman esittämä nuori lääkäri aloittaa työskentelyn klinikalla, jota johta Mifunen esittämä Kyojo ''Punaparta'' Niide. Kaksikon kemia ei tahdo lähteä millään pelittämään aluksi, mutta yhteiset vastoinkäymiset auttavat alkuun. Pian nuori ja naiivi lääkäri huomaa, kuinka rankkaa työskentely klinikalla voi olla.

Näin elokuvan vain kerran, enkä muista sen juonesta paljoakaan, mutta muistan jaksaneeni katsoa sen loppuun asti. Elokuvan haikea tunnelma sopi hyvin Mifunen läksiäisiin ja Kurosawan siirtymiseen uudenaikaisempiin elokuviin.




Kurosawan myöhempää tuotantoa edustava Köyhän pikajuna (Dodes'ka-den) on häiritsevän iloinen kuvaus tokiolaisella kaatopaikalla asuvista köyhistä ja heidän arjestaan. Elokuvan nimi tulee yhdestä sen hahmoista, pojasta, joka unelmoi pääsevänsä veturinkuljettajaksi, mutta joutuu tyytymään mielikuvitusjunaan, jota hän sitten ohjaileekin pitkin kaatopaikkaa ohikulkijoiden heitellessä häntä kivillä ja roskilla. Elokuvaan mahtuu myös muita kiinnostavia hahmoja kuten juoruavia naisia (Ihan totta?) ja autossa asustava mies.

Elokuva oli floppi ja sen jälkeen ohjaaja yrittikin itsemurhaa. Tämän jälkeen hän palasi elokuvien pariin vasta viiden vuoden kuluttua Dersu Uzalan merkeissä.

1975 valmistunut Dersu Uzala on Kurosawankin tyyliä ajatellen poikkeuksellinen elokuva. Venäläisen tutkimusmatkailijan päiväkirjaan perustuva elokuva kertoo sotilaista, jotka lähtevät tutkimaan Ussur-joen aluetta Siperiassa. Matkaoppaakseen he löytävät erämaasta Dersu-nimisen metsästäjän, joka opettaa heidät kunnioittamaan luontoa ja selviytymään siellä.

Elokuva on hiljainen kuvaus Siperian luonnosta, sen kauneudesta ja vaaroista. Todelliseen hahmoon perustuva Dersu on Don Corleonen ja James Bondin ohella yksi elokuvahistorian mieleenpainuvimpia henkilöitä. Dersu Uzala palkittiin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla.






Kurosawa tunnettiin elokuviensa omintakeisesta rytmitystyylistään, sekä elokuviensa laajasta aihepiiristä. Vaikka useimmat hänen elokuvistaan sijoittuivat feodaaliajan Japaniin, mukaan mahtui myös slummikuvauksia, japanilaista Film noiria, näytelmäsovituksia, seikkailua, trillereitä, koko perheen elokuvia (joskaan yksikään Kurosawan elokuva tuskin kiinnostaa ketään alla 10-vuotiasta) ja jopa luontokuvauksen.

Historiasta kiinnostuneena pidän eniten feodaaliaikaan sijoittuvista seikkaluista, ja samuraielokuvista. Kätketty linnake, Seitsemän samuraita ja Seittien linna ovat kiinnostavia ja kestävät kymmeniä katselukertoja. Varsinkin Kätketty linnake, joka kävisi vielä nykyäänkin vauhdikkaasta seikkailuelokuvasta, on minun mieleeni.

Kurosawa käytti usein myös parasta valttiaan, Mifunea. Kiistatta paras japanilainen näyttelijä sopi mainiosti jokaiseen pää- tai sivuosaan, mihin hänet laitettin. Mifunen näyttelijäntyötä on ilo seurata, ja se antaa lisämaustetta elokuvan henkilöhahmoihin. Tämä tulee parhaiten esille Yojimbossa ja Punaparrassa, joissa Mifunen hahmon olemuksella on merkittävä rooli elokuvan juonen kannalta. Mifune on kuitenkin vain yksi monen mainion näyttelijän joukossa, joita Kurosawa on elokuvissaan hyödyntänyt. Takashi Shimura näytteli yhteensä 21:ssä Kurosawan ohjaamassa elokuvassa, ja osoitti kykynsä joka kerta. Hänet nähtiin poliisina, samuraijoukon johtajana, liikemiehenä ja monessa muussa roolissa. Hänen hahmoissaan korostui kuitenkin aina ikä ja kokemus.

Mifunen ja Shimuran lisäksi Kurosawan elokuvissa oli muitakin kantanäyttelijöitä, kuten Tatsuya Nakadai, joka usein esitti roiston osia. Kamatari Fujiwara nähtiin useissa useissa Kurosawan elokuvissa, kuten Seitsemän samuraita ja Kätketty linnake, jossa hän esitti pääosan ahnetta maalaisjunttia. Isuzu Yamada teki ensin mieleenpainuvan roolin esittäen nättiä, mutta seonnutta Asajia Seittien linnassa, ja sen jälkeen esiintyi rikollisliigan johtajan vaimona elokuvassa Yojimbo.

Toshiro Mifune (vas.) ja Isuzu Yamada (oik.) Seittien linnassa 1957.

Tahtoisin mielelläni tutustua vielä enemmän Kurosawan myöhempään tuotantoon. Olenkin etsinyt hänen myöhempiä elokuviaan, mutta niitä on vaikea löytää pohjoismaisina DVD- tai Blu Ray-julkaisuina, toistaiseksi olen siis joutunut turvautumaan Malaysiabayn korvaamattomaan apuun. Yhden DVD-boksin tilasin alunperin Englannista, mutta sain korvattua miltei kaikki sen mukana tulleet elokuvat pohjoismaisilla julkaisuilla.


Akira Kurosawa on elokuvaohjaaja, jolle monet länismaiset ohjaajat (Martin Scorsese, George Lucas ja jopa Steven Spielberg) ovat velkaa. Hänen elokuvansa ovat toimineet esikuvina monelle amerikkalaiselle elokuvalle, ja joistakin hänen töistään on tehty suoria kopioita. Hän oli viimeisiä suuria elokuvaohjaajia ja aivan varmasti paras japanilainen elokuvaohjaaja ikinä. Jos väite kuullostaa epäilyttävältä, kannattaa varmistaa Kurosawan voitto katsomalla esimerkiksi 2000-luvun splatterpätkiä tai vaikkapa Pokemonia.

Kaikki edellä esitellyt elokuvat löytyvät suomijulkaisuina. Kuitenkin suurin osa niistä kuului Sandrew Metronomen julkaisuaaltoon ja niiden painaminen jäi vähäiseksi. Kurosawan elokuvat ovat erittäin harvinaisia suomalaisina tallenteina (poislukien Dersu Uzala ja Kagemusha, sekä Ran).

Seuraava pitkä artikkeli käsittelee meidän aikamme suur-ohjaajaa, Quentin Tarantinoa.