Ilmiö nimeltä Tarantino

Kaikki rakastavat mustaa huumoria. Se on virkistävää, vaikkakin usein tulee ajateltua, että ei olisi pitänyt nauraa. Kaikki rakastavat myös väkivaltaelokuvia, varsinkin jos ne eivät ole pelkkää verta ja suolenpätkiä, vaan taidokkaasti tehtyjä (tunnetaan ilmeisesti nykyään nimellä art house-väkivalta) mestariteoksia. Kaikki rakastavat myös juonta, mikä ei saa katsojaa nukahtamaan elokuvan aikana. Näitä ominaisuuksia tarjoaa Quentin Tarantino.

Tarantino ei varmaankaan kaipaa mitään esittelyjä, mutta kerrataan. Mies löi läpi 90-luvulla ja hänen elokuvansa tunnetaan väkivaltaisuudestaan, monipuolisista ja kiinnostavista henkilöhahmoistaan, sekä mustan huumorin viljelystä. Tarantinon elokuvat ovat yleensä ottaneet vaikutteita vanhemmista elokuvista, tai jopa pohjautuvat niihin. Kuten viime viikon päähenkilöllä, Akira Kurosawalla, myös Tarantinolla on oma vakionäyttelijänsä joka tässä tapauksessa on Samuel L. ''Motherfucking'' Jackson. Jackson on näytellyt miltei kaikissa Tarantinon elokuvissa pää- tai sivuroolissa.

Kunniattomat paskiaiset oli ensimmäinen näkemäni Tarantinon elokuva, ja myös ensimmäinen ostamani Blu Ray-elokuva. Tuohon aikaan (2010) olin enimmäkseen kiinnostunut sotaelokuvista, ja se sai minut ostamaan elokuvan, jonka kansi oli täynnä hakaristejä ja miehiä natsiunivormussa. Katsottuani elokuvan huomasin kuitenkin että se ei ollut hyvä aihepiirinsä takia, vaan muista syistä. Paskiaiset sai minut kiinnostumaan Tarantinosta ohjaajana. Seuraavaksi haalin käsiini Kill Bill-elokuvat, jotka menivät ihon alle yhtä menestyksekkäästi. Ne ovat vieläkin mielestäni parasta väkivaltaviihdettä, mitä näköradiosta voi katsoa.

Sen jälkeen katsoin muut Tarantinot järjestyksessä Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta, Jackie Brown ja Reservoir dogs. Kaikki olivat varsin nautittavia elokuvia ja kuuluvat leffakokoelmani eliittiin. Toistaiseksi minulta on näkemättä elokuva Grind House: Death Proof jonka aion vielä hankkia käsiini.

Kunniattomat paskiaiset-elokuvan tähtiä. Vasemmalta oikealle: Diane Kruger, Eli Roth, Brad Pitt, Til Schweiger ja Melanie Laurent

Tällä kertaa tutustutaan siis Tarantinon elokuviin, alkaen vanhimmasta uusimpaan. Valotan myös hieman enemmän elokuvien juonta, kuin Kurosawa-tekstissä, joten nämä esittelyt saattavat sisältää juonipaljastuksia.







Vuonna 1992 valmistunut Reservoir Dogs on Tarantinon esikoisohjaus. Se nosti hänet kuuluisuuteen, ja nosti pääosan esittäjän, Harvey Keitelin uran uuteen nousuun. Muita elokuvassa esiintyviä näyttelijöitä ovat Michael Madsen, Steve Buscemi, Tim Roth, Chris Penn, Lawrence Tierney, sekä ohjaaja itse.

Tierneyn esittämä vanha mafiapomo Joe Cabot kokoaa rikollisjoukkion kasaan vihoviimeistä timanttikeikkaa varten. Kuudesta ammattilaisesta koostuva juokko on värikäs ja joukosta löytyy jopa yksi petturi. Ryöstö menee silloin tietysti pieleen ja suurin osa elokuvasta onkin niin sanottua jälkipuintia. Rosvot miettivät pakopaikassaan, että mikä meni vikaan, kuka petti heidät, ja mitä seuraavaksi. Itse ryöstöä elokuvassa ei näytetä.

Tarantino mullistaa tarinankerrontaa elokuvassa, jossa ei ole kronologista aikajärjestystä, vaan tapahtunia esitetään sekalaisessa järjestyksessä. Vielä Reservoir Dogsissa se ei ole niin merkittävää, mutta kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneessä Pulp Fictionissa sillä oli suuri vaikutus elokuvan kulkuun. Reservoir Dogs tuo valkokankaalle (tai televisioon) hienoja näyttelijäsuorituksia, kiinnostavan juonen, tyylikkäitä hahmoja, väkivaltaa ja hyvän rikoskertomuksen. Se ei kuitenkaan ole Tarantinon paras elokuva, eikä edes toiseksi paras. Se on kuitenkin hyvä katselukokemus eikä vähiten Harvey Keitelin ansiosta. Elokuvan suureksi ansioksi voidaan laskea myös taustamusiikki, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tarantinon tyyliin kuuluu käyttää elokuviensa taustalla joko populäärimusiikin klassikoita tai lainata musiikkia toisista elokuvista. Itse elokuvaa varten sävellettyjä kappaleita hänen tuotannostaan löytyy kovin vähän.

Reservoir Dogs kannattaa katsoa, vaikka se ei näytäkkään vielä täyttä kuvaa Tarantinon ohjaustyylistä. Sellaista saatiin odottaa vielä kaksi vuotta.







Tarantinon parhaana pidettyä elokuvaa Pulp Fictionia ei saa jättää katsomatta.  Se ei ole ainoastaan parasta Tarantinoa, se on parhaimpia elokuvia, mitä maailmassa on tehty. Se on täydet pisteensä, Oscarinsa, sekä Cannesin elokuvapalkintonsa ansainnut. Elokuva ilmestyi vuonna 1994.

Elokuvassa seurataan useita erilaisia henkilöhahmoja. Keskeisessä roolissa ovat Samuel L. Jacksonin esittämä Jules ja John Travoltan esittämä Vincent, kaksi palkkatappajaa, joiden arkea esitellään alussa. He tekevät töitä Marselius Wallace nimiselle mafiosolle, jonka kaikki tuntevat.  Marselius Wallacella on vaimo, Uma Thurmanin esittämä Mia, jolla on myös suuri rooli elokuvan keskivaiheilla. Sen lisäksi seurataan myös Butch-nimistä nyrkkeilijää, jota näyttelee tuohon aikaan jo maineikas Bruce Willis.

Edellä mainitut henkilöhahmot joutuvat jos jonkinmoisiin kommelluksiin, ja ideana on, että välillä heidän tarinansa kohtaavat eri tavoilla. Nyt myös kronologisen aikajärjestyksen rikkomisella on merkitys. Esim. elokuvan loppuosassa Jules ja Vincent estävät ryöstön kahvilassa, ja katsojalle on tässä vaiheessa jo näytetty, että Vince tullaan ampumaan myöhemmin samana päivänä. Samanlaiset tapaukset tekevät elokuvan seuraamisesta kiinnostavampaa.

Ja tässäkin elokuvassa kuullaan hyvää musiikkia, tällä kertaa se painottuu 60-luvun instrumentaaliseen rockmusiikkiin, joka tunnetaan Suomessa paremmin nimellä rautalankamusiikki. Mukana on myös huumoria, lähinnä Julesin ja Vincentin arkisten keskustelujen muodossa. Väkivaltaakaan ei ole niin paljon, kuin myöhemmmissä Tarantinoissa, eikä se ole niin rajua, joten elokuva sopisi mielestäni myös hieman nuoremmille.

Pulp Fiction kuuluu kymmenen suosikkielokuvani joukkoon. Se on täyden kympin elokuva, josta on vaikea pistää paremmaksi.








Tarantino päätti kuitenkin tehdä pienen laskun ennen 2000-lukua. Hän ohjasi Jackie Brownin, joka on keskinkertaista huonompana elokuvana hänen pohjanoteerauksensa. Se ei kuitenkaan ole täysi floppi, vaan se pystyy ratsastamaan hyvien näyttelijöiden avulla jonkin matkaa. Mukana ovat legendaarinen Robert De Niro, entinen blaxploitaation kuningatar Pam Grier ja aina niin mainio Samuel L.

Elokuva kertoo Jackie Brown-nimisestä naisesta, joka on töissä lentoemäntänä. Ammatin varjolla hän toimii ase/huumekauppiaan, Ordell Robbien kuriirina, ja näin ollen tienaa hieman ylimääräistä. Viranomaiset ovat kuitenkin hänen perässään, ja hommia vaikeuttaa myös Robbie, jonka suunnitelmat menevät niin ja näin.

Jackie Brown on niitä elokuvia, joilta odottaa paljon, mutta lopputulos jättää hieman pettyneeksi. Mukana on hyviäkin kohtauksia ja pari kertaa saa jopa nauraa, mutta enimmäkseen koko elokuva ei paljoa hymyilytä. Puutteet löytyvätkin lähinnä juonen tyhjyydessä, ja Tarantinon edellisten elokuvien menestyksessä. Jackie Brownissa ei ole mitään mullistavaa, eivätkä Tarantino-elokuvan piirteet tule siinä hyvin esiin.

Kannattaa kuitenkin katsoa, tietääpähän sitten, kuinka paljon parempia ne muut Tarantinot ovat. Ja on tässä sentään ''Motherfucking'' Jackson, joka piristää tylsää elokuvaa.






Kill Bill: Volume 1 on se elokuva, jonka kaikki tuntevat mainoksen tai DVD:n kannen perusteella, Uma Thurman keltaisessa puvussa miekan kanssa huitomassa. Elokuva sai ensi-iltansa 2003 ja seuraavana vuonna ilmestyi sen jatko-osa Kill Bill: Volume 2. Käsittelen ne yhtenä elokuvana ja käyn molemmat samalla läpi, enkä esittele erikseen jatko-osaa.

Kill Bill-elokuvat kertovat Mustasta Mambasta, Thurmanin esittämästä palkkamurhaajasta joka joutuu entisten työkavereiden murhaamaksi omissa häissään, tai niin ainakin oli tarkoitus. Hänen lapsensa katoaa kohdusta, ja hän joutuu koomaan, mutta selviää hengissä ja lähtee monivaiheiselle kostoretkelle, jota elokuvissa seurataan. Syypää on hänen entinen miehensä ja palkkamurhaajien entinen johtaja, Bill, (joka muuten on Mamballe ihan liian vanha). Hänet nähdäänkin vasta elokuvan toisessa osassa, onneksi.

Elokuvissa nähdään takaumia elämästä ennen murhayritystä, seurataan kun Thurman lävistää miekallaan muita käärmeksi nimettyjä palkkatappajia (mm. vesimokkasiinikäärmeen ja sarvikalkkarokäärmeen) ja nautitaan runsaasta veren roiskeesta sekä erilaisten tyylilajien yhdistelemisestä. Kill Billit ovat sekoitus vanhoja kamppailulajielokuvia, japanilaisia miekanheilutusklassikoita, westerniä, räikeää splatteria ja jopa animea.

Kokonaisuudessaan nämä kaksi elokuvaa muodostavat hyvinkin toimivan tarinan, jonka olen päättänyt katsoa monesti uudestaan, enkä pelkästään Uma Thurmanin takia, vaan myös muiden tähtien (Michael Madsen, Daryl Hannah, Lucy Liu ja David Carradine ja on siellä Jacksonkin mukana pienessä roolissa) sekä upeiden tappelukohtausten ja hyvän soundtrackin vuoksi. Tällä kertaa elokuvia säestää ikivihreiden lisäksi Ennio Morriconen legendaarinen musiikki. Molemmat osat huipentuvat tunteita pintaan tuovalla tavalla ja pelkkä päähenkilön tarina on kovin vaikuttava, kun se pistetään ruudulle.

Katsokaa Kill Billit, jos pilke silmäkulmassa lisätty hullu verenvuodatus ei haittaa hirveästi. Nämä ovat oikeasti hyviä elokuvia, ja älykäs ihminen löytää niistä jopa hyvää komediaa.

Vuonna 2009 ilmestyi Kunniattomat paskiaiset, jota Tarantino oli suunnitellut tekevänsä jo aikaisemmin. Sen vihdoin valmistuttua katsojille esiteltiin tuttua Tarantino-tyyliä yhdistettynä toiseen maailmansotaan. Tällä kertaa mukana ei ole vanhoja vakinäyttelijöitä, mutta muuten meno on miltei samaa. Huumori, väkivalta, hauskat hahmot ja mainio musiikki lyöttäytyvät yhteen huikeassa tarinassa, joka muokkaa historiaa uuteen uskoon.

Elokuva seuraa kahtaa eri tarinaa (tällä kertaa kronologisessa järjestyksessä) miehitetyssä Ranskassa. Ensimmäinen tarina kertoo Shosanna-nimisestä nuoresta naisesta, joka ainoana selvisi perheensä joukkoteurastuksesta ja piilottelee nyt elokuvateatterin pitäjänä. Toinen tarinan kertoo Ranskaan pudotetuista amerikkalaisista sotilaista, jotka ovat tulleet maahan käymään likaista sotaa ''saksmanneja'' vastaan. Molempia jahtaa SS-eversti Hans Landa. Tarinat lähenevät toisiaan ja lopuksi kietoutuvat yhteen finaalissa, mihin myös Adolf Hitler pääsee mukaan.

Paskiaiset on väkivaltaista ja paljon vauhdikkaampaa seurattava, kuin aikaisemmat Tarantinot. Tälläkin kertaa mukana on kiitettäviä näyttelijöitä, kuten Brad Pitt, Diane Kruger, Eli Roth ja Christoph Waltz, kuka esittää hienosti SS-everstiä (hän voitti parhaan sivuosan Oscarin tästä roolista). Ennio Morricone antaa potkua tällekin elokuvalle, ja sen lisäksi välissä kuullaan mm. David Bowien musiikkia.

Kunniattomat paskiaiset on elokuva, joka on pääosin erinomainen, joskin kärsii hieman 150:n minuutin ylipitkästä kestostaan. Etsikää, ostakaa, katsokaa!

Chirstopher Waltz pääsi mukaan myös seuraavaan Tarantinon elokuvaan, josta hän vei myös parhaan sivuosan Oscar-palkinnon. Elokuvan nimi on Django Unchained italialaista spaghettiwestern-klassikkoa lainaten. Pääosissa Waltzin lisäksi ovat Jamie Foxx ja Leonardo DiCaprio.

Django Unchained seuraa Django-nimistä orjaa (Foxx). Hänet vapauttaa kummallinen palkkionmetsästäjä tri. King Schultz (Waltz) joka tarvitsee hänen apuaan. Vastineeksi avusta Schultz auttaa Djangoa löytämään vaimonsa ja kostamaan menneisyyden vääryydet.
Kaksikon pitkä matka johtaa Candie-nimisen orjakauppiaan (DiCaprio) tilalle ja pitkään välienselvittelyyn.

Django ei säästele verta ja väkivaltaa sen enempää kuin aikasemmatkaan Tarantinot, nyt se on tosin toteutettu paljon humoristisemmin. Komediaa mahtuukin mukaan tavallista enemmän, ja siinä edesauttavat Waltz, sekä loppupuolella mukaan tuleva Samuel L. Jackson.

Juoni on taas vauhdikas ja Tarantino pääsee hienosti aitoon villin lännen tunnelmaan, kuitenkin säilyttämällä oman sekalaisen tyylinsä. Haluan nostaa elokuvasta esille sen, että se on osoitus Tarantinon kyvystä luoda täysin aihepiiriltään erilaisia elokuvia.

Luvassa on draamaa, romantiikkaa, toimintaa ja komediaa. Tämä on siis taattua Tarantinon kädenjälkeä. Django kunnioittaa ns. spaghettiarvoja (väkivalta, kaksintaistelut, Morricone), joten se sopii myös vanhojen westernien ystäville hienosti. Katsokaa ihmeessä!


Tarantinon ura on tuottanut hienoja elokuvia, joista voi myös hienosti seurata hänen kehittymistään ohjaajana. Jokainen elokuva tuo nähtäväksi entistä parempia ideoita ja toinen toistaan villimpiä henkilöhahmoja. Kuitenkaan hyväksi havaitut keinot (musiikki, tyylitelty väkivalta) eivät häviä kerronnan uudistuessa. Hän on myös paljon velkaa 60- ja 70-lukujen elokuville, joita hän kunnioittaakin omissa töissään huomattavasti. Odotan innolla seuraavaa Tarantinoa, mikä ikinä se onkaan. Toivottavasti Jackson tai ainakin Waltz on siinä mukana.

Jamie Foxx (vas.) ja Franco Nero (oik.) kuka näytteli Djangoa alkuperäisessä elokuvassa, Django-Kostaja

Ensi viikonloppuna saattaa olla luvassa italialaista eksploitaatiota kuuluisien kannibaalielokuvien merkeissä.