Kannibaalibuumi


1960-luvun kulttuurivallankumouksella oli osansa myös elokuvateollisuuteen. Vapautuminen näkyi monissa elokuvissa ja varsinkin Euroopassa ohjaajat alkoivat ottaa kaikenlaisia vapauksia tuotostensa suhteen. Vapaassa yhteiskunnassa oli helppo näyttää elokuvia, mitkä olisivat vielä aikaisemmin joutuneet sensuurin kähmimäksi. Näin ollen mm. kauhuelokuvista tuli entistä rajumpia, koska elokuvaväkivaltaa alettiin katsoa läpi sormien. Samalla tavalla myös aikuisviihde lakkasi olemasta kielletty aihe, vaan sulautui kategoriaksi muiden joukkoon.

Niin sanottu eksploitaatioelokuva on tuotos, jolla ei ole mitään tarkoitusta olla mestariteos tai välttämättä edes hyvä, kunhan se tarjoaa jotain sellaisia arvoja, mitkä myyvät. Tällaisia arvoja ovat tietysti alastomuus ja väkivalta. Eksploitaatioelokuvat yleistyivätkin eri muodoissa ja syntyi mitä kummallisimpia alalajeja, tässä niistä tärkeimmät:

Blaxploitaatio: Tummaihoiselle kohdeyleisölle suunnattua eksploitaatiota. Yleensä näissä musta mies on sankari ja valkoiset ovat pahiksia.

Natsisploitaatio: Elokuvia, jotka myivät itseään väkivallalla ja vaarallisilla SS-upseereilla, sijoittuivat tietysti toiseen maailmansotaan tai siihen ympärille. Natsisploitaatioelokuvat olivat loppupeleissä myös kaupallisesti hyvin menestyneitä.

Nunsploitaatio: Eksploitaation ehkä huvittavimpia alalajeja, joissa keskityttiin nunnaluostarien pimeään puoleen. Nunnien paljasta pintaa näytettiin enemmän kuin usein, joten nunsploitaatio oli myös eräänlaista pehmopornoa.

Spaghettiwesternit: Ehkä menestynein eksploitaation laji. Lännenelokuvia, jotka keskittyivät lähinnä karskiin väkivaltaan ja aseenkäyttöön. Lajin teki lopulta tunnetuksi Sergio Leone, joka toi maailmaan kaupallisesti menestyneitä ja kriitikoiden ylistämiä elokuvia.

Kannibaalielokuvat: Myivät itseään usein dokumentteina, jotka kertoivat totuuden viidakon veljistä. Kannibaalielokuvia yhdisti raaka väkivalta ja se, että ne olivat keskenään kovin samanlaisia. Keskitymme tänään kannibaalielokuviin.

Eksploitaatiolla on varmasti satoja alalajeja. Yleisimpiä tunnusmerkkejä ovat kuitenkin pieni budjetti, hassunhauska camp-henki ja joko seksi tai väkivalta, usein molemmat.

Italialaiset olivat eksploitaation edelläkävijöitä. He keksivät spaghettiwesternin (mm. Kourallinen dollareita on kuvattu Italiassa) ja olivat erittäin innokkaita esimerkiksi kopioimaan amerikkalaisia elokuvia tai niiden aiheita. Kuitenkin Umberto Lenzi-niminen mies keksi jotakin itse...





Lenzi ohjasi vuonna 1972 elokuvan nimeltään Mies syvästä joesta (Il paese del sesso selvaggio). Kaakkois-Aasian viidakoissa kuvattu elokuva kertoo valokuvaajasta joka lähtee tyttöystävänsä kanssa Thaimaahan, ihan niinkuin nykyäänkin voi tehdä. Valokuvaaja kuitenkin tappaa vahingossa hänen kimppuunsa hyökänneen henkilön paikallisessa kapakassa ja päättää kadota erämaahan pariksi päiväksi. Homma ei tietenkään mene putkeen, vaan hän eksyy ja hänen oppaansa kuolevat. Valokuvaaja jää alkuasukasheimon vangiksi ja siitä seikkailu saa alkunsa. Valokuvaaja kokee viidakossa sitä sun tätä ja siitä saadaankiin reilun tunnin verran kerrontaa kasaan.

Mies syvästä joesta oli ensimmäinen varsinainen kannibaalielokuva. Siinä esiintyi aitoa eläimiin kohdistettua väkivaltaa, mikä häiritsee vielä tänäkin päivänä. Muuten shokkielementit jäävät vielä hieman miedoiksi. Elokuvan pääosissa esiintyivät Ivan Rassimov ja Me Me Lai, jotka nähtiinkin yhdessä vielä kahdessa myöhemmässä kannibaalielokuvassa.

Elokuva oli ensimmäinen näkemäni kannibaalielokuva ja mukavan lievä aloitus genreen tutustumiselle. Mukana on jännitystä, kauniita maisemia ja tuulahdus aitoa B-luokan meininkiä. Juoneen mahtuu mukaan myös Me Me Lain esittämä alkuasukastypykkä, joka katsojien iloksi on melkein koko ajan alasti (niin ovat kyllä kaikki muutkin) ja pitää elokuvan kiinnostavana myös niille, joille hiukan letkeä meno on muuten tylsää katseltavaa.

Katsokaa ihmeessä, ei tämä sen hullumpi ole, peruskauraa eikä mitään julmaa sellaista. Normaalia ihmistä saattavat järkyttää eläinten tapot, mutta nekin ovat nopeasti ohi, ja koko elokuvan ajan päähenkilöilläkin tuntuu olevan niin mukavaa että jos apinalta lentää pääkuori niin so what?





Myös Ruggero Deodato halusi tehdä kannibaalielokuvan. Hänen teoksensa Viimeiset kannibaalit (Ultimo Mondo Cannibale) vuodelta 1977 oli muovailtu kömpelön dokumentin muotoon. Tapahtumapaikkana oli nyt Filippiineillä sijaitseva Mindanaon saari, minne tutkijaryhmä lähti etsimään öljyä. He kuitenkin katosivat (yllätys?) ja heitä etsimään lähtivät edellisestä elokuvasta tuttu Ivan Rassimov ja Massimo Foschi, joiden seikkailua elokuvassa seurataankin.

Viidakossa tulee taas vastaan kaikenlaista jännää, ja tällä kertaa meno alkaa jo muistuttaa sitä, mistä kannibaalielokuvat tunnetaan, ei vähiten omaperäisen musiikin ansiosta. Elokuvan tunnistaa b-luokan elokuvaksi ainoastaan, kun katsoo tekijätietoja. Julman luonnon kuvaamisella ja eläinrääkkäyksellä on täälläkin kertaa merkittävä osa elokuvan kerronnassa. Nyt kuvasto on yleiselläkin tasolla hieman järkyttävämpää, muttei mitään oksennusmateriaalia. Mukana on taas myös Me Me Lai, ja hulvattoman hauskaa nakuilua.

Viimeiset Kannibaalit on kannibaaligenreä parhaimmillaan. Se on täysin katsottava elokuva, vaikkei mitenkään erikoinen. Luvassa on kevyttä kauhua, paljasta pintaa, ja hullunkurisilla nukeilla lavastettua ihmissyöntä. Elokuvassa tosin nähdään myös yksi raiskauskohtaus, mutta se ei ole kovin järkyttävä.

Kannattaa katsoa, jos haluaa tietää, millainen on oikea kannibaalielokuva. Katsokaa ihmeessä traileri alapuolelta.

Deodatoa seurasi Sergio Martino vuonna 1978, jolloin kannibaalielokuvat alkoivat kasvattaa suosiotaan. Hänen elokuvansa Viidakon julma salaisuus (La montagna del dio cannibale) muistetaan lähinnä siitä, että mokomaan halpaelokuvaan oli saatu päätähdeksi Bond-tyttönäkin tunnettu Ursula Andress. Tällä kertaa juonikuviona oli Andressin esittämä nainen, joka halusi lähteä etsimään kadonnutta miestään Tyynen valtameren viidakoista. Matkalla tulee vastaan, no mitäs muuta kuin kannibaaliheimo, joka pistää asiat sekaisin.

Tälläkin kertaa nähdään kaunita maisemia, camp-henkeä ja hyvän näköinen neiti. Elokuvan arvoa laskee kuitenkin huomattavasti näyttelijöiden huono toiminta, sekä kumma juoni, joka tuntuu pomppivan siellä sun täällä. Kokonaisuutena tämä ei ole kuitenkaan hassumpi, sitä voisi suositella kannibaalifanien lisäksi vaikkapa seikkailuelokuvien ystäville. On kuitenkin muistettava, ettei luvassa ole mitään Indiana Jonesia.

Kannattaako katsoa? No, jos nyt ihan välttämättä haluaa, mutta ihan sunnuntain elokuvailtaa tällä ei kruunata. Viidakon julma salaisuus ilmestyi silloin, kun kannibaalibuumi oli jo räjähtänyt auki. Italia oli eksploitaatioelokuvien kuumin paikka, ja monet ohjaajat tekivät itsestään maailmankuuluja. Kuitenkin vasta kahden vuoden päästä genre saisi kiistellyn kuninkaansa.

Ruggero Deodato palasi kannibaaliaiheen pariin vuonna 1980 ja vei ihmisyöjien maailman tällä kertaa Etelä-Amerikkaan. Hän päätti tehdä tästäkin elokuvasta dokumenttimuotoisen, ja siinä hän myös onnistui melko hyvin. Suomenkielisellä nimellä Kannibaalien polttouhrit kuullostaa yhtä pelottavalta kuin englanniksi.

Elokuva on jaettu kahteen selkeään osaan. Ensimmäisessä osassa Professori Monroe lähtee oppaan kanssa Amazonin alueen viidakkoon etsimään neljästä nuorukaisesta koostunutta kuvausryhmää. Viidakossa he tutustuvat rauhaa rakastaviin kannibaaleihin, joilta he saavatkin vaihtokaupassa filminauhoja. Toisessa osassa ollaan New Yorkissa ja selvitellään filminauhoja katsomalla, mitä kuvausryhmälle kävi.

Kannibaalien polttouhrit on lajityyppinsä tunnetuin teos, ja yksi maailman kiistanalaisimmista elokuvista. Se sisältää järkyttävää eläinrääkkäystä (mm. kilpikonnan syöminen elävältä) sekä väkivaltaa joka on aika ajoin erittäin seksuaalista. Dokumentaariseen muotoon kasattu jälkipuolisko saa elokuvan tuntumaan pelottavan aidolta, ja Deodato joutuikin menemään oikeuteen todistaakseen, ettei ketään ihmistä oikeasti tapettu kuvauksissa.

Ohjaaja osaa kuitenkin puhutella elokuvalla yleisöä erittäin hyvin, ehkäpä juuri sen järkyttävyyden ansiosta. Deodato pistää katsojan miettimään, ovatko ne viidakon veljet sittenkään niin julmia, jos verrataan esimerkiksi valkoihoisiin. Elokuva onkin niin kriittinen, että on vaikea sanoa sitä eksploitaatioksi.

Mitään liian pelottavaa tässä ei ole, mutta monelle voi tulla todella paha mieli, kun näkee, miten avuttomat kannibaaliraukat palavat elävältä majoihinsa tai hidasliikkeinen kilpikonna köhii tuskissaan samalla, kun sen auki revitystä mahasta otetaan evästä. Erittäin hieno elokuva, mutta ei sovi kaikkein herkimmille.

Pro Tip: Elokuvasta on myö olemassa versio, jossa nimenomaan eläinrääkkäyskohtaukset on leikattu pois. Etsi tämä versio ja voit katsoa sen alusta loppuun nauttien raa'asta väkivallasta kuitenkin hyvällä omatunnolla.




Kannibaalielokuvien sisältämät eläinrääkkäykset, raiskaukset, kastraatiot, ruumiinsilpomiset ja yleinen synkkä teema toivat niille kohdeyleisön ja saivat kulttimainetta, jota ne nauttivat vielä tänäkin päivänä. Esim. Kannibaalien Polttouhrit ja sen rinnalle nostettu yhtä väkivaltainen (tosin paljon fiktiivisempi) Cannibal Ferox (1981) olivat pitkään kokonaan kiellettyjä useissa maissa, ja se vain nosti niiden suosiota. Sittemmin 2000-luvulla lähes kaikki vastaavat kiellot poistettiin ja nyt näitä molempia saa DVD:lle mukavasti sekä herkille katsojille sopivaksi leikattuna, että leikkaamattomana.

Kannibaalielokuvat toivat kaikki eksploitatiiviset arvot mukaan. Seksi oli peittelemätöntä, yleistä alastomuutta oli muutenkin paljon. Väkivalta oli joko todellista verellä mässäilyä tai sitten jotakin inhottavaa, kuten esimerkiksi raiskaus/tappo-yhdistelmä tai eläinrääkkäystä. Monia kannibaalielokuvia pidetäänkin moraalisesti täysin ala-arvoisina, mutta se ei pidä paikkaansa. Ruggero Deodaton ohjaamat Viimeiset kannibaalit ja Kannibaalien polttouhrit ovat hyvin kriittisiä elokuvia, joilla on oikea sanoma. Tärkeä viesti vain jää helposti väkivallan varjoon, ja näin ollen on myös totta. Nostamme elokuvista ensin esille tappamisen ja toisten satuttamisen. Sen jälkeen sitten mietitään, että sama elokuva arvostelee meitä juuri siitä.

On siis vaikea lähestyä elokuvaa, joka arvostelee väkivaltaa ja silti samalla mässäilee sillä. Itse olenkin pohtinut asiaa vain pintakosketuksella ja loppupeleissä seurannut kannibaalien menoa vain siksi, että pidän elokuvista, olivat ne sitten väkivaltaisia tai eivät.

Neljän esitellyn lisäksi on myös muita nimekkäitä kannibaalielokuvia, joita on julkaistu suomeksi:

Emmannuelle ja viimeiset kannibaalit (1977)
Emmannuelle-elokuvissa tärkeintä on paljas pinta ja juoni yms. ovat toissijaisia asioita. Tämä tapaus ei ole poikkeus, mutta kannibalismillekin löytyy tilaa.

Eaten Alive! (1980)
Kannibaalielokuvien perusnaamat Ivan Rassimov ja Me Me Lai ovat mukana, kun tuttuun tapaan vaimo lähtee etsimään miestään viidakosta ja vertahan siitä tulee.

Cannibal Ferox (1981)
Lajityypin väkivaltaisimmaksi leimattu elokuva. Ei kuitenkaan niin pelottavan aito kun Kannibaalien polttouhrit. Ferox kannattaa katsoa, jos hakee nimenomaan väkivaltaa elokuvista, ja sitä monet tuntuvat tekevän.

Amazonia: Catherine Miles Story (1985)
Kannibaalibuumin jälkeen valmistunut elokuva, joka kuitenkin mielletään alkuperäiseksi kannibaalielokuvaksi.

Toki nykyäänkin ilmestyy kannibaaliaiheisia elokuvia, mutta niiden shokkiarvot ovat laimentuneet kauhuelokuvien muututtua verisemmäksi. 2010-luvulle tultaessa koko aihe on hieman vanhentunut ja näin ollen koko lajityyppi tunnetaan lähinnä klassikoista, jotka ilmestyivät kultaisen kannibaalibuumin aikana 1972-1982.