Pearl Harbor

Syksyisen torstai-illan voi viettää monella tapaa. Päätin katsoa Pearl Harbor-nimisen ''sotaelokuvan'' jota kovasti kehuttiin. Katsoin sen korkein odotuksin ja jälkeenpäin voin sanoa että olisin mielummin seisonut paikoillani tai katsonut keittiön muurahaisten villiä elämää kyseiset kolme tuntia.

Michael Bayn ohjaama ja kuuluisan Jerry Bruckheimerin tuottamassa elokuvassa nähdään  huonointa Hollywoodin antia vuosikymmeniin. Sotaelokuva muuttuukin heti alussa kolmiodraamaksi, johon sitten keskitytään kolme tuntia putkeen. Välissä, joo, japanilaiset hyökkäävät sinne vitun Pearl Harboriin, mutta se on toissijaista. Tärkeämpää on se että kaksi miestä taistelee samasta naisesta ja kaikki on tosi dramaattista.

Pearl Harbor noudattaa paskafilmin kaavoja tosi hyvin. Se on tyypillinen liioitteluelokuva, missä amerikkalaislentäjät ovat jumalaakin suurempia komistuksia, ja tärkeintä sodassa ei ole voitto, tai vihollisen pelko, vaan sellaiset tuulesta temmatut teemat kuten ystävyys, rakkaus, intohimo ja tummaihoisten saama hyvä kohtelu Hawaijilla. Ainiin, ja lentokoneita ammutaan alas haulikoilla ja jokainen amerikkalaisalus uppoaa yhtää kauniin dramaattisesti kuin Titanic konsanaan.

Suosittelen katsomaan, nimittäin sellaisen saksalaisen sotaelokuvan kuin Stalingrad. On tosi hyvä, realistinen, ja sillä huuhtelee hyvin tällaisen kusiluikun mielestään. Älä katso, paitsi jos olet nainen, hintti, tai muuten vaan tykkäät lemmenluritusleffoista.

Ai niin ja näyttelijöistä......ei nyt sentään.

V2 - Jäätynyt enkeli

Vaihteeksi kotimainen elokuva ei koskaan ole pahitteeksi, vaikka Suomen filmiteollisuus ei ole koskaan ollut mitään tähdellistä luokkaa. Katsoin taannoin televisiosta vuonna 2007 valmistuneen Vares-sarjan toisen elokuvan, joka tunnetaan nimellä V2 - Jäätynyt enkeli. Omaksi yllätyksekseni en ollut edes pettynyt.

Vares (Juha Veijonen) on turkulainen (?????) yksityisetsivä, jonka kommelluksia on nähty aikaisemminkin elokuvassa Vares - Yksityisetsivä. Jatko-osassa, jonka ohjasi Aleksi Mäkelä (samoin kuten ensimmäisen), Vares lähtee Poriin selvittämään murhamysteeriä entisen koulukiusaajansa toimesta. Nopeasti selviääkin, että kaupunkin eliitillä on sormensa pelissä, ja Vares joutuu pistämään kovan kovaa vastaan jopa poliisille saadakseen edes pieniä johtolankoja.

Suomalaisittain elokuvan näyttelijäkaarti on ylintä tasoa. Juha Veijonen esittää Varesta toista (ja viimeistä) kertaa. Mukana ovat myös Kari Hietalahti transuna, Jasper Pääkkönen metallimuusikkona, sekä kaupungin hämärää eliittiä edustavat Vesa Vierikko ja Kari Väänänen. Pieniä cameo-esiintymisiä tekevät myös Eeva Litmanen ja Jope Ruonansuu.

Kuten sanottu, kotimaiseksi elokuvaksi tämä on erittäin hyvä. Mäkelä saa elokuvan näyttämään oikealta suuren budjetin amerikkalaispätkältä tappelukohtauksineen sekä kauniine naisineen. Myös elokuvan juoni on kiinnostava (toisin kuin monissa kotimaisissa yleensä) ja tämän voikin katsoa jopa uudestaan. Juonesta pääsi hyvin kiinni, mutta se ei ollut niin kuiva, ettei se enää jaksaisi kuumottaa yhden katselukerran jälkeen. Mukana on myös hyvää, paikoin hieman ronskia huumoria, lähinnä Kari Hietalahden ansiosta.

Toivon että V2 - Jäätynyt enkeli näyttää hieman suuntaa Suomen elokuvateollisuuden tulevaisuudelle. En ole nähnyt uudempi Vares-elokuvia, mutta toivon että Antti Reini jatkaa yhtä hyvin Veijosen jalajäljissä.

Katsokaa nyt ihmeessä.

Kannibaalibuumi


1960-luvun kulttuurivallankumouksella oli osansa myös elokuvateollisuuteen. Vapautuminen näkyi monissa elokuvissa ja varsinkin Euroopassa ohjaajat alkoivat ottaa kaikenlaisia vapauksia tuotostensa suhteen. Vapaassa yhteiskunnassa oli helppo näyttää elokuvia, mitkä olisivat vielä aikaisemmin joutuneet sensuurin kähmimäksi. Näin ollen mm. kauhuelokuvista tuli entistä rajumpia, koska elokuvaväkivaltaa alettiin katsoa läpi sormien. Samalla tavalla myös aikuisviihde lakkasi olemasta kielletty aihe, vaan sulautui kategoriaksi muiden joukkoon.

Niin sanottu eksploitaatioelokuva on tuotos, jolla ei ole mitään tarkoitusta olla mestariteos tai välttämättä edes hyvä, kunhan se tarjoaa jotain sellaisia arvoja, mitkä myyvät. Tällaisia arvoja ovat tietysti alastomuus ja väkivalta. Eksploitaatioelokuvat yleistyivätkin eri muodoissa ja syntyi mitä kummallisimpia alalajeja, tässä niistä tärkeimmät:

Blaxploitaatio: Tummaihoiselle kohdeyleisölle suunnattua eksploitaatiota. Yleensä näissä musta mies on sankari ja valkoiset ovat pahiksia.

Natsisploitaatio: Elokuvia, jotka myivät itseään väkivallalla ja vaarallisilla SS-upseereilla, sijoittuivat tietysti toiseen maailmansotaan tai siihen ympärille. Natsisploitaatioelokuvat olivat loppupeleissä myös kaupallisesti hyvin menestyneitä.

Nunsploitaatio: Eksploitaation ehkä huvittavimpia alalajeja, joissa keskityttiin nunnaluostarien pimeään puoleen. Nunnien paljasta pintaa näytettiin enemmän kuin usein, joten nunsploitaatio oli myös eräänlaista pehmopornoa.

Spaghettiwesternit: Ehkä menestynein eksploitaation laji. Lännenelokuvia, jotka keskittyivät lähinnä karskiin väkivaltaan ja aseenkäyttöön. Lajin teki lopulta tunnetuksi Sergio Leone, joka toi maailmaan kaupallisesti menestyneitä ja kriitikoiden ylistämiä elokuvia.

Kannibaalielokuvat: Myivät itseään usein dokumentteina, jotka kertoivat totuuden viidakon veljistä. Kannibaalielokuvia yhdisti raaka väkivalta ja se, että ne olivat keskenään kovin samanlaisia. Keskitymme tänään kannibaalielokuviin.

Eksploitaatiolla on varmasti satoja alalajeja. Yleisimpiä tunnusmerkkejä ovat kuitenkin pieni budjetti, hassunhauska camp-henki ja joko seksi tai väkivalta, usein molemmat.

Italialaiset olivat eksploitaation edelläkävijöitä. He keksivät spaghettiwesternin (mm. Kourallinen dollareita on kuvattu Italiassa) ja olivat erittäin innokkaita esimerkiksi kopioimaan amerikkalaisia elokuvia tai niiden aiheita. Kuitenkin Umberto Lenzi-niminen mies keksi jotakin itse...





Lenzi ohjasi vuonna 1972 elokuvan nimeltään Mies syvästä joesta (Il paese del sesso selvaggio). Kaakkois-Aasian viidakoissa kuvattu elokuva kertoo valokuvaajasta joka lähtee tyttöystävänsä kanssa Thaimaahan, ihan niinkuin nykyäänkin voi tehdä. Valokuvaaja kuitenkin tappaa vahingossa hänen kimppuunsa hyökänneen henkilön paikallisessa kapakassa ja päättää kadota erämaahan pariksi päiväksi. Homma ei tietenkään mene putkeen, vaan hän eksyy ja hänen oppaansa kuolevat. Valokuvaaja jää alkuasukasheimon vangiksi ja siitä seikkailu saa alkunsa. Valokuvaaja kokee viidakossa sitä sun tätä ja siitä saadaankiin reilun tunnin verran kerrontaa kasaan.

Mies syvästä joesta oli ensimmäinen varsinainen kannibaalielokuva. Siinä esiintyi aitoa eläimiin kohdistettua väkivaltaa, mikä häiritsee vielä tänäkin päivänä. Muuten shokkielementit jäävät vielä hieman miedoiksi. Elokuvan pääosissa esiintyivät Ivan Rassimov ja Me Me Lai, jotka nähtiinkin yhdessä vielä kahdessa myöhemmässä kannibaalielokuvassa.

Elokuva oli ensimmäinen näkemäni kannibaalielokuva ja mukavan lievä aloitus genreen tutustumiselle. Mukana on jännitystä, kauniita maisemia ja tuulahdus aitoa B-luokan meininkiä. Juoneen mahtuu mukaan myös Me Me Lain esittämä alkuasukastypykkä, joka katsojien iloksi on melkein koko ajan alasti (niin ovat kyllä kaikki muutkin) ja pitää elokuvan kiinnostavana myös niille, joille hiukan letkeä meno on muuten tylsää katseltavaa.

Katsokaa ihmeessä, ei tämä sen hullumpi ole, peruskauraa eikä mitään julmaa sellaista. Normaalia ihmistä saattavat järkyttää eläinten tapot, mutta nekin ovat nopeasti ohi, ja koko elokuvan ajan päähenkilöilläkin tuntuu olevan niin mukavaa että jos apinalta lentää pääkuori niin so what?





Myös Ruggero Deodato halusi tehdä kannibaalielokuvan. Hänen teoksensa Viimeiset kannibaalit (Ultimo Mondo Cannibale) vuodelta 1977 oli muovailtu kömpelön dokumentin muotoon. Tapahtumapaikkana oli nyt Filippiineillä sijaitseva Mindanaon saari, minne tutkijaryhmä lähti etsimään öljyä. He kuitenkin katosivat (yllätys?) ja heitä etsimään lähtivät edellisestä elokuvasta tuttu Ivan Rassimov ja Massimo Foschi, joiden seikkailua elokuvassa seurataankin.

Viidakossa tulee taas vastaan kaikenlaista jännää, ja tällä kertaa meno alkaa jo muistuttaa sitä, mistä kannibaalielokuvat tunnetaan, ei vähiten omaperäisen musiikin ansiosta. Elokuvan tunnistaa b-luokan elokuvaksi ainoastaan, kun katsoo tekijätietoja. Julman luonnon kuvaamisella ja eläinrääkkäyksellä on täälläkin kertaa merkittävä osa elokuvan kerronnassa. Nyt kuvasto on yleiselläkin tasolla hieman järkyttävämpää, muttei mitään oksennusmateriaalia. Mukana on taas myös Me Me Lai, ja hulvattoman hauskaa nakuilua.

Viimeiset Kannibaalit on kannibaaligenreä parhaimmillaan. Se on täysin katsottava elokuva, vaikkei mitenkään erikoinen. Luvassa on kevyttä kauhua, paljasta pintaa, ja hullunkurisilla nukeilla lavastettua ihmissyöntä. Elokuvassa tosin nähdään myös yksi raiskauskohtaus, mutta se ei ole kovin järkyttävä.

Kannattaa katsoa, jos haluaa tietää, millainen on oikea kannibaalielokuva. Katsokaa ihmeessä traileri alapuolelta.

Deodatoa seurasi Sergio Martino vuonna 1978, jolloin kannibaalielokuvat alkoivat kasvattaa suosiotaan. Hänen elokuvansa Viidakon julma salaisuus (La montagna del dio cannibale) muistetaan lähinnä siitä, että mokomaan halpaelokuvaan oli saatu päätähdeksi Bond-tyttönäkin tunnettu Ursula Andress. Tällä kertaa juonikuviona oli Andressin esittämä nainen, joka halusi lähteä etsimään kadonnutta miestään Tyynen valtameren viidakoista. Matkalla tulee vastaan, no mitäs muuta kuin kannibaaliheimo, joka pistää asiat sekaisin.

Tälläkin kertaa nähdään kaunita maisemia, camp-henkeä ja hyvän näköinen neiti. Elokuvan arvoa laskee kuitenkin huomattavasti näyttelijöiden huono toiminta, sekä kumma juoni, joka tuntuu pomppivan siellä sun täällä. Kokonaisuutena tämä ei ole kuitenkaan hassumpi, sitä voisi suositella kannibaalifanien lisäksi vaikkapa seikkailuelokuvien ystäville. On kuitenkin muistettava, ettei luvassa ole mitään Indiana Jonesia.

Kannattaako katsoa? No, jos nyt ihan välttämättä haluaa, mutta ihan sunnuntain elokuvailtaa tällä ei kruunata. Viidakon julma salaisuus ilmestyi silloin, kun kannibaalibuumi oli jo räjähtänyt auki. Italia oli eksploitaatioelokuvien kuumin paikka, ja monet ohjaajat tekivät itsestään maailmankuuluja. Kuitenkin vasta kahden vuoden päästä genre saisi kiistellyn kuninkaansa.

Ruggero Deodato palasi kannibaaliaiheen pariin vuonna 1980 ja vei ihmisyöjien maailman tällä kertaa Etelä-Amerikkaan. Hän päätti tehdä tästäkin elokuvasta dokumenttimuotoisen, ja siinä hän myös onnistui melko hyvin. Suomenkielisellä nimellä Kannibaalien polttouhrit kuullostaa yhtä pelottavalta kuin englanniksi.

Elokuva on jaettu kahteen selkeään osaan. Ensimmäisessä osassa Professori Monroe lähtee oppaan kanssa Amazonin alueen viidakkoon etsimään neljästä nuorukaisesta koostunutta kuvausryhmää. Viidakossa he tutustuvat rauhaa rakastaviin kannibaaleihin, joilta he saavatkin vaihtokaupassa filminauhoja. Toisessa osassa ollaan New Yorkissa ja selvitellään filminauhoja katsomalla, mitä kuvausryhmälle kävi.

Kannibaalien polttouhrit on lajityyppinsä tunnetuin teos, ja yksi maailman kiistanalaisimmista elokuvista. Se sisältää järkyttävää eläinrääkkäystä (mm. kilpikonnan syöminen elävältä) sekä väkivaltaa joka on aika ajoin erittäin seksuaalista. Dokumentaariseen muotoon kasattu jälkipuolisko saa elokuvan tuntumaan pelottavan aidolta, ja Deodato joutuikin menemään oikeuteen todistaakseen, ettei ketään ihmistä oikeasti tapettu kuvauksissa.

Ohjaaja osaa kuitenkin puhutella elokuvalla yleisöä erittäin hyvin, ehkäpä juuri sen järkyttävyyden ansiosta. Deodato pistää katsojan miettimään, ovatko ne viidakon veljet sittenkään niin julmia, jos verrataan esimerkiksi valkoihoisiin. Elokuva onkin niin kriittinen, että on vaikea sanoa sitä eksploitaatioksi.

Mitään liian pelottavaa tässä ei ole, mutta monelle voi tulla todella paha mieli, kun näkee, miten avuttomat kannibaaliraukat palavat elävältä majoihinsa tai hidasliikkeinen kilpikonna köhii tuskissaan samalla, kun sen auki revitystä mahasta otetaan evästä. Erittäin hieno elokuva, mutta ei sovi kaikkein herkimmille.

Pro Tip: Elokuvasta on myö olemassa versio, jossa nimenomaan eläinrääkkäyskohtaukset on leikattu pois. Etsi tämä versio ja voit katsoa sen alusta loppuun nauttien raa'asta väkivallasta kuitenkin hyvällä omatunnolla.




Kannibaalielokuvien sisältämät eläinrääkkäykset, raiskaukset, kastraatiot, ruumiinsilpomiset ja yleinen synkkä teema toivat niille kohdeyleisön ja saivat kulttimainetta, jota ne nauttivat vielä tänäkin päivänä. Esim. Kannibaalien Polttouhrit ja sen rinnalle nostettu yhtä väkivaltainen (tosin paljon fiktiivisempi) Cannibal Ferox (1981) olivat pitkään kokonaan kiellettyjä useissa maissa, ja se vain nosti niiden suosiota. Sittemmin 2000-luvulla lähes kaikki vastaavat kiellot poistettiin ja nyt näitä molempia saa DVD:lle mukavasti sekä herkille katsojille sopivaksi leikattuna, että leikkaamattomana.

Kannibaalielokuvat toivat kaikki eksploitatiiviset arvot mukaan. Seksi oli peittelemätöntä, yleistä alastomuutta oli muutenkin paljon. Väkivalta oli joko todellista verellä mässäilyä tai sitten jotakin inhottavaa, kuten esimerkiksi raiskaus/tappo-yhdistelmä tai eläinrääkkäystä. Monia kannibaalielokuvia pidetäänkin moraalisesti täysin ala-arvoisina, mutta se ei pidä paikkaansa. Ruggero Deodaton ohjaamat Viimeiset kannibaalit ja Kannibaalien polttouhrit ovat hyvin kriittisiä elokuvia, joilla on oikea sanoma. Tärkeä viesti vain jää helposti väkivallan varjoon, ja näin ollen on myös totta. Nostamme elokuvista ensin esille tappamisen ja toisten satuttamisen. Sen jälkeen sitten mietitään, että sama elokuva arvostelee meitä juuri siitä.

On siis vaikea lähestyä elokuvaa, joka arvostelee väkivaltaa ja silti samalla mässäilee sillä. Itse olenkin pohtinut asiaa vain pintakosketuksella ja loppupeleissä seurannut kannibaalien menoa vain siksi, että pidän elokuvista, olivat ne sitten väkivaltaisia tai eivät.

Neljän esitellyn lisäksi on myös muita nimekkäitä kannibaalielokuvia, joita on julkaistu suomeksi:

Emmannuelle ja viimeiset kannibaalit (1977)
Emmannuelle-elokuvissa tärkeintä on paljas pinta ja juoni yms. ovat toissijaisia asioita. Tämä tapaus ei ole poikkeus, mutta kannibalismillekin löytyy tilaa.

Eaten Alive! (1980)
Kannibaalielokuvien perusnaamat Ivan Rassimov ja Me Me Lai ovat mukana, kun tuttuun tapaan vaimo lähtee etsimään miestään viidakosta ja vertahan siitä tulee.

Cannibal Ferox (1981)
Lajityypin väkivaltaisimmaksi leimattu elokuva. Ei kuitenkaan niin pelottavan aito kun Kannibaalien polttouhrit. Ferox kannattaa katsoa, jos hakee nimenomaan väkivaltaa elokuvista, ja sitä monet tuntuvat tekevän.

Amazonia: Catherine Miles Story (1985)
Kannibaalibuumin jälkeen valmistunut elokuva, joka kuitenkin mielletään alkuperäiseksi kannibaalielokuvaksi.

Toki nykyäänkin ilmestyy kannibaaliaiheisia elokuvia, mutta niiden shokkiarvot ovat laimentuneet kauhuelokuvien muututtua verisemmäksi. 2010-luvulle tultaessa koko aihe on hieman vanhentunut ja näin ollen koko lajityyppi tunnetaan lähinnä klassikoista, jotka ilmestyivät kultaisen kannibaalibuumin aikana 1972-1982.

Shogun Assassin

Mikä kuullostaa huonommalta kuin 80-luvun konemusiikilla säestetty englanniksi dubattu pienen budjetin miekanheilutuselokuva? No ei varmaan mikään. Kyseessä on Shogun Assassin, amerikkalaisleikkaus alkuperäisesta japanilaisesta elokuvasarjasta, joka valmistui 1972. Amerikkalaiset sitten leikkelivät elokuvista yhden täyspitkän pätkän, johon ottivat näköjään kaikkein huonoimmat kohtaukset mukaan.

Shogun Assassin kertoo samuraista, joka oli ennen Shogunin palkkamurhaaja. Shogun kuitenkin petti hänet ja nyt samurai joutuu pakenemaan mukanaan pieni poikansa, joka toimii elokuvan kertojana. Sekavaan tarinaan mahtuu naisninjoja, laivamatka, huonoa dialogia, ja erityisen paljon epärealistista verta.

Elokuvassa ei juurikaan hyviä pointteja löydy. Se on yksitoikkoinen, huonosti leikattu ja englanninkielinen dubbaus on pisara joka katkaisee kamelin selän. Pääosista en jaksanut ottaa selvää. Vaikka mukana olikin ihan kivan näköinen neiti, näytteli hänkin osansa päin persettä.

Vaikka pidänkin kaukoidän elokuvista, Shogun Assassin ei iskenyt minuun kovinkaan hyvin. Elokuva palvelee kalkkuna-arvoja, ja uskoisin, että siitä ovat kiinnostuneet ainoastaan huonon splatterin ystävät. Ehkäpä juuri ne ovatkin nostaneet tämän ''taideteoksen'' kulttimaineeseen.

Jos nyt on ihan pakko katsoa, niin torrenttina tämän saa ilmaiseksi, ja jos oikeasti haluat rahoillesi huonompaa käyttöä kuin perseen pyyhkiminen, niin Shogun Assassin sisältyy pohjoismaissa julkaistuun Samurai cinema classics- DVD-boksiin, jonka saa vaikkapa CDON:ilta.


Pro Tip: Jos kuitenkin olet Wu-Tang Clanin innokas fani, ja haluat tietää mistä ryhmä on itämaisia ideoitaan poiminut, (ja liittänyt suoraan kappaleisiinsa) kannattaa tämä siinä tapauksessa katsoa.

007: Skyfall

Nähtyäni Daniel Craigin Bondina elokuvassa Casino Royale, olin pettynyt häneen, yhtä paljon kuin elokuvaan, missä Craig näytteli. Seuraava projekti, Quantum of Solace, oli vielä pahempi floppi. Craigin kolmannesta Bondista odotin jotakin, mikä olisi kissankusen ja lepakonsperman välimaastossa. Näin ei kuitenkaan käynyt.

007:Skyfall, järjestyksessä 23. virallinen Bond-leffa on palauttaa raiteiltaan suistuneen elokuvasarjan sinne, minne se kuuluukin. Daniel Craig bondina, alkaa tuntua hyvältä ajatukselta muutaman elokuvan jälkeen, juoni on paljon selvempi kuin kahdessa aiemmassa ja mukana on vanha tuttu Q, tällä kertaa tosin 2010-luvulle tyypillisenä finninaamaisena nörttinä.

M joutuu viruksen uhriksi,tarkemmin sanottuna siis hänen tietokoneensa joutuu. Ja salaisen palvelun tietokanta on osoittautunut haavoittuvaksi. Vuoto aiheuttaa päänvaivaa, ja ongelmaa tulee selvittämään James Bond (Joka kuoli elokuvan alussa) ja näin maukas toiminta saa alkunsa.

Aitojen Bond-fanien iloksi mukana on paljon klassisia Bond-elementtejä, kuten kasinot, Q:n vempaimet ja iki-ihana Aston Martin DB5. Se rikkoo kahden aiemman elokuvan muodostaman surkean juonikuvion kostosta ja rakkaudesta, ja siirtää James Bondin takaisin kylmän tyylikkääksi agentiksi. 2010-luvun mallien mukaan myös hänen alkoholinkäyttönsä tulee elokuvassa esiin, ensimmäistä kertaa negatiivisessa valossa. Mukana on myös Judi Dench M:n roolissa, ja myös hänet lopuksi korvaava Ralph Fiennes. Pahiksena nähdään

Skyfall tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Bond-perinteen mukaisesti mukana on myös naisia (vaikkei varsinaista Bond-tyttöä ole, jos ei lasketa uutta Moneypennyä, jonka ihonvärikin on täysin väärä) ja kauniita maisemia. Elokuva jää mieleen myös lievästi ylipainoisen Adelen laulaman tunnuskappaleen johdosta.

Mitään mullistavaa Skyfall ei tarjoa, mutta sellaista en odottanutkaan. Odotin vain pitkästä aikaa tavallisen Bond-elokuvan hyvillä mausteilla. Ja odotukseni palkittiin. Suosittelen katsomaan, perheen parissa vaikka. Skyfall on vaikkapa nuorille katsojille hyvä johdatus James Bondin maailmaan. Siitä on kevyempi siirtyä Sean Conneryn ja Roger Mooren edustamaan kylmän sodan Hardcore-meininkiin.

Daniel Craigin James Bond pistää tyylikkäästi pahikset polvileen, ja naisetkin.

Pimeyden prinssi (Dracula/Horror of Dracula)

Englantilainen Hammer Film Productions oli osunut kultasuoneen vuonna 1957 tekemällä uusintaversion Universal Studiosin Frankenstein-elokuvasta. Brittiversio oli nostanut siihen asti melko nimettömät Peter Cushingin ja Christopher Leen kuuluisuuteen. Vuosi myöhemmin sama tekijätiimi päätti jatkaa samalla linjalla ja tehdä uusintaversion Bram Stokerin romaaniin pohjautuvasta Draculasta. Tuloksena oli yksi parhaimmista kauhuelokuvista ikinä.

Jonathan Harker matkustaa Karpaattien vuoristossa Klausenbergin kylässä. Hän sai pestin vanhassa linnassa kirjastonhoitajana. Harker kuitenkin jää sille tielleen ja hänen ystävänsä Van Helsing (Peter Cushing) tulee etsimään häntä huomatakseen, että Klausenbergissa on monikin asia pahasti pielessä. Hän tulee takaisin ja huomaa, että Harkerin kihlattu on pahasti sairaana, vai onko? Ikävät sattumukset saavat alkunsa.

Hammerin Dracula on uskomattoman vaikuttava kauhuelokuva. Nykymittapuulla se tuskin pelottaa kovinkaan monia, mutta toimii vaikkapa jännityselokuvana. Christopher Lee ja Peter Cushing ovat mahtava kaksikko, molemmat miehet pystyivät luomaan brittiläistä heerasmiesmäisyyttä rooliin kuin rooliin. Heidät tultiinkin näkemään yhdessä valkokankaalla vielä monia kertoja. Mukana on myös nuori Michael Gough, joka esitti Harkerin kihlatun veljeä, Arhuria.

Hammerin tavaramerkki oli myös Technicolor, joka tekee tästäkin elokuvasta kovin räikeävärisen. On mielipidekysymys, lisääkö se katselunautintoa, minun mielestäni kyllä. Värin ja valon nerokas käyttö tekevät elokuvasta paljon visuaalisesti vaikuttavamman ja kirkkaana vuotanut veri onkin varmasti saanut 50-luvun yleisön pyörtymään elokuvateattereissa. Tänä päivänä se on lähinnä koominen piirre.

Pimeyden prinssi sai aikanaan monia jatko-osia, jotka tosin olivat toinen toistaan huonompia:

The Brides of Dracula 1960
Dracula: Pimeyden ruhtinas (Dracula: Prince of Darkness) 1966
Dracula on noussut haudastaan (Dracula has Risen from the Grave) 1968
Dracula, paholaisen lähettiläs (Taste the Blood of Dracula) 1969
Vampyyrin arvet (Scars of Dracula) 1970
Draculan kosto (Dracula A.D. 1972) 1972
Dracula elää ja voi hyvin (Satanic Rites of Dracula) 1973
Seitsemän vampyyrin legenda (Legend of the 7 golden Vampires)

Ikävä kyllä, vain harvat Hammerin Dracula-elokuvista ovat saaneet suomennoksen, puhumattakaan Suomessa julkaistusta DVD-painoksesta. Tämän takia niiden saatavuus on vaihtelevaa ja itse olen hankkinut kaikki osoitteesta malaysiabay.org lukuun ottamatta viimeistä, jonka sattumalta löysin suomalaisena DVD-painoksena Antikvariaatista


Tätä on vaikea ja suomiteksteillä mahdotonta saada käsiin, mutta jos osaat englantia, niin etsi ja katso. Ei nimittäin ole mikään pelottava, mutta tuo nostalgista tunnelmaa ja vanhaksi elokuvaksi Pimeyden prinssi on erittäin näyttävä.

HUOM. Elokuva tunnetaan monilla eri nimillä, sen alkuperäinen nimi on pelkkä Dracula, ja Yhdysvalloissa se on julkaistu nimellä Horror of Dracula, jotta se ei sekaantuisi alkuperäiseen Universalin elokuvaan. Suomessa elokuva tunnetaan nimillä Dracula tai Pimeyden prinssi.

Ilmiö nimeltä Tarantino

Kaikki rakastavat mustaa huumoria. Se on virkistävää, vaikkakin usein tulee ajateltua, että ei olisi pitänyt nauraa. Kaikki rakastavat myös väkivaltaelokuvia, varsinkin jos ne eivät ole pelkkää verta ja suolenpätkiä, vaan taidokkaasti tehtyjä (tunnetaan ilmeisesti nykyään nimellä art house-väkivalta) mestariteoksia. Kaikki rakastavat myös juonta, mikä ei saa katsojaa nukahtamaan elokuvan aikana. Näitä ominaisuuksia tarjoaa Quentin Tarantino.

Tarantino ei varmaankaan kaipaa mitään esittelyjä, mutta kerrataan. Mies löi läpi 90-luvulla ja hänen elokuvansa tunnetaan väkivaltaisuudestaan, monipuolisista ja kiinnostavista henkilöhahmoistaan, sekä mustan huumorin viljelystä. Tarantinon elokuvat ovat yleensä ottaneet vaikutteita vanhemmista elokuvista, tai jopa pohjautuvat niihin. Kuten viime viikon päähenkilöllä, Akira Kurosawalla, myös Tarantinolla on oma vakionäyttelijänsä joka tässä tapauksessa on Samuel L. ''Motherfucking'' Jackson. Jackson on näytellyt miltei kaikissa Tarantinon elokuvissa pää- tai sivuroolissa.

Kunniattomat paskiaiset oli ensimmäinen näkemäni Tarantinon elokuva, ja myös ensimmäinen ostamani Blu Ray-elokuva. Tuohon aikaan (2010) olin enimmäkseen kiinnostunut sotaelokuvista, ja se sai minut ostamaan elokuvan, jonka kansi oli täynnä hakaristejä ja miehiä natsiunivormussa. Katsottuani elokuvan huomasin kuitenkin että se ei ollut hyvä aihepiirinsä takia, vaan muista syistä. Paskiaiset sai minut kiinnostumaan Tarantinosta ohjaajana. Seuraavaksi haalin käsiini Kill Bill-elokuvat, jotka menivät ihon alle yhtä menestyksekkäästi. Ne ovat vieläkin mielestäni parasta väkivaltaviihdettä, mitä näköradiosta voi katsoa.

Sen jälkeen katsoin muut Tarantinot järjestyksessä Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta, Jackie Brown ja Reservoir dogs. Kaikki olivat varsin nautittavia elokuvia ja kuuluvat leffakokoelmani eliittiin. Toistaiseksi minulta on näkemättä elokuva Grind House: Death Proof jonka aion vielä hankkia käsiini.

Kunniattomat paskiaiset-elokuvan tähtiä. Vasemmalta oikealle: Diane Kruger, Eli Roth, Brad Pitt, Til Schweiger ja Melanie Laurent

Tällä kertaa tutustutaan siis Tarantinon elokuviin, alkaen vanhimmasta uusimpaan. Valotan myös hieman enemmän elokuvien juonta, kuin Kurosawa-tekstissä, joten nämä esittelyt saattavat sisältää juonipaljastuksia.







Vuonna 1992 valmistunut Reservoir Dogs on Tarantinon esikoisohjaus. Se nosti hänet kuuluisuuteen, ja nosti pääosan esittäjän, Harvey Keitelin uran uuteen nousuun. Muita elokuvassa esiintyviä näyttelijöitä ovat Michael Madsen, Steve Buscemi, Tim Roth, Chris Penn, Lawrence Tierney, sekä ohjaaja itse.

Tierneyn esittämä vanha mafiapomo Joe Cabot kokoaa rikollisjoukkion kasaan vihoviimeistä timanttikeikkaa varten. Kuudesta ammattilaisesta koostuva juokko on värikäs ja joukosta löytyy jopa yksi petturi. Ryöstö menee silloin tietysti pieleen ja suurin osa elokuvasta onkin niin sanottua jälkipuintia. Rosvot miettivät pakopaikassaan, että mikä meni vikaan, kuka petti heidät, ja mitä seuraavaksi. Itse ryöstöä elokuvassa ei näytetä.

Tarantino mullistaa tarinankerrontaa elokuvassa, jossa ei ole kronologista aikajärjestystä, vaan tapahtunia esitetään sekalaisessa järjestyksessä. Vielä Reservoir Dogsissa se ei ole niin merkittävää, mutta kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneessä Pulp Fictionissa sillä oli suuri vaikutus elokuvan kulkuun. Reservoir Dogs tuo valkokankaalle (tai televisioon) hienoja näyttelijäsuorituksia, kiinnostavan juonen, tyylikkäitä hahmoja, väkivaltaa ja hyvän rikoskertomuksen. Se ei kuitenkaan ole Tarantinon paras elokuva, eikä edes toiseksi paras. Se on kuitenkin hyvä katselukokemus eikä vähiten Harvey Keitelin ansiosta. Elokuvan suureksi ansioksi voidaan laskea myös taustamusiikki, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tarantinon tyyliin kuuluu käyttää elokuviensa taustalla joko populäärimusiikin klassikoita tai lainata musiikkia toisista elokuvista. Itse elokuvaa varten sävellettyjä kappaleita hänen tuotannostaan löytyy kovin vähän.

Reservoir Dogs kannattaa katsoa, vaikka se ei näytäkkään vielä täyttä kuvaa Tarantinon ohjaustyylistä. Sellaista saatiin odottaa vielä kaksi vuotta.







Tarantinon parhaana pidettyä elokuvaa Pulp Fictionia ei saa jättää katsomatta.  Se ei ole ainoastaan parasta Tarantinoa, se on parhaimpia elokuvia, mitä maailmassa on tehty. Se on täydet pisteensä, Oscarinsa, sekä Cannesin elokuvapalkintonsa ansainnut. Elokuva ilmestyi vuonna 1994.

Elokuvassa seurataan useita erilaisia henkilöhahmoja. Keskeisessä roolissa ovat Samuel L. Jacksonin esittämä Jules ja John Travoltan esittämä Vincent, kaksi palkkatappajaa, joiden arkea esitellään alussa. He tekevät töitä Marselius Wallace nimiselle mafiosolle, jonka kaikki tuntevat.  Marselius Wallacella on vaimo, Uma Thurmanin esittämä Mia, jolla on myös suuri rooli elokuvan keskivaiheilla. Sen lisäksi seurataan myös Butch-nimistä nyrkkeilijää, jota näyttelee tuohon aikaan jo maineikas Bruce Willis.

Edellä mainitut henkilöhahmot joutuvat jos jonkinmoisiin kommelluksiin, ja ideana on, että välillä heidän tarinansa kohtaavat eri tavoilla. Nyt myös kronologisen aikajärjestyksen rikkomisella on merkitys. Esim. elokuvan loppuosassa Jules ja Vincent estävät ryöstön kahvilassa, ja katsojalle on tässä vaiheessa jo näytetty, että Vince tullaan ampumaan myöhemmin samana päivänä. Samanlaiset tapaukset tekevät elokuvan seuraamisesta kiinnostavampaa.

Ja tässäkin elokuvassa kuullaan hyvää musiikkia, tällä kertaa se painottuu 60-luvun instrumentaaliseen rockmusiikkiin, joka tunnetaan Suomessa paremmin nimellä rautalankamusiikki. Mukana on myös huumoria, lähinnä Julesin ja Vincentin arkisten keskustelujen muodossa. Väkivaltaakaan ei ole niin paljon, kuin myöhemmmissä Tarantinoissa, eikä se ole niin rajua, joten elokuva sopisi mielestäni myös hieman nuoremmille.

Pulp Fiction kuuluu kymmenen suosikkielokuvani joukkoon. Se on täyden kympin elokuva, josta on vaikea pistää paremmaksi.








Tarantino päätti kuitenkin tehdä pienen laskun ennen 2000-lukua. Hän ohjasi Jackie Brownin, joka on keskinkertaista huonompana elokuvana hänen pohjanoteerauksensa. Se ei kuitenkaan ole täysi floppi, vaan se pystyy ratsastamaan hyvien näyttelijöiden avulla jonkin matkaa. Mukana ovat legendaarinen Robert De Niro, entinen blaxploitaation kuningatar Pam Grier ja aina niin mainio Samuel L.

Elokuva kertoo Jackie Brown-nimisestä naisesta, joka on töissä lentoemäntänä. Ammatin varjolla hän toimii ase/huumekauppiaan, Ordell Robbien kuriirina, ja näin ollen tienaa hieman ylimääräistä. Viranomaiset ovat kuitenkin hänen perässään, ja hommia vaikeuttaa myös Robbie, jonka suunnitelmat menevät niin ja näin.

Jackie Brown on niitä elokuvia, joilta odottaa paljon, mutta lopputulos jättää hieman pettyneeksi. Mukana on hyviäkin kohtauksia ja pari kertaa saa jopa nauraa, mutta enimmäkseen koko elokuva ei paljoa hymyilytä. Puutteet löytyvätkin lähinnä juonen tyhjyydessä, ja Tarantinon edellisten elokuvien menestyksessä. Jackie Brownissa ei ole mitään mullistavaa, eivätkä Tarantino-elokuvan piirteet tule siinä hyvin esiin.

Kannattaa kuitenkin katsoa, tietääpähän sitten, kuinka paljon parempia ne muut Tarantinot ovat. Ja on tässä sentään ''Motherfucking'' Jackson, joka piristää tylsää elokuvaa.






Kill Bill: Volume 1 on se elokuva, jonka kaikki tuntevat mainoksen tai DVD:n kannen perusteella, Uma Thurman keltaisessa puvussa miekan kanssa huitomassa. Elokuva sai ensi-iltansa 2003 ja seuraavana vuonna ilmestyi sen jatko-osa Kill Bill: Volume 2. Käsittelen ne yhtenä elokuvana ja käyn molemmat samalla läpi, enkä esittele erikseen jatko-osaa.

Kill Bill-elokuvat kertovat Mustasta Mambasta, Thurmanin esittämästä palkkamurhaajasta joka joutuu entisten työkavereiden murhaamaksi omissa häissään, tai niin ainakin oli tarkoitus. Hänen lapsensa katoaa kohdusta, ja hän joutuu koomaan, mutta selviää hengissä ja lähtee monivaiheiselle kostoretkelle, jota elokuvissa seurataan. Syypää on hänen entinen miehensä ja palkkamurhaajien entinen johtaja, Bill, (joka muuten on Mamballe ihan liian vanha). Hänet nähdäänkin vasta elokuvan toisessa osassa, onneksi.

Elokuvissa nähdään takaumia elämästä ennen murhayritystä, seurataan kun Thurman lävistää miekallaan muita käärmeksi nimettyjä palkkatappajia (mm. vesimokkasiinikäärmeen ja sarvikalkkarokäärmeen) ja nautitaan runsaasta veren roiskeesta sekä erilaisten tyylilajien yhdistelemisestä. Kill Billit ovat sekoitus vanhoja kamppailulajielokuvia, japanilaisia miekanheilutusklassikoita, westerniä, räikeää splatteria ja jopa animea.

Kokonaisuudessaan nämä kaksi elokuvaa muodostavat hyvinkin toimivan tarinan, jonka olen päättänyt katsoa monesti uudestaan, enkä pelkästään Uma Thurmanin takia, vaan myös muiden tähtien (Michael Madsen, Daryl Hannah, Lucy Liu ja David Carradine ja on siellä Jacksonkin mukana pienessä roolissa) sekä upeiden tappelukohtausten ja hyvän soundtrackin vuoksi. Tällä kertaa elokuvia säestää ikivihreiden lisäksi Ennio Morriconen legendaarinen musiikki. Molemmat osat huipentuvat tunteita pintaan tuovalla tavalla ja pelkkä päähenkilön tarina on kovin vaikuttava, kun se pistetään ruudulle.

Katsokaa Kill Billit, jos pilke silmäkulmassa lisätty hullu verenvuodatus ei haittaa hirveästi. Nämä ovat oikeasti hyviä elokuvia, ja älykäs ihminen löytää niistä jopa hyvää komediaa.

Vuonna 2009 ilmestyi Kunniattomat paskiaiset, jota Tarantino oli suunnitellut tekevänsä jo aikaisemmin. Sen vihdoin valmistuttua katsojille esiteltiin tuttua Tarantino-tyyliä yhdistettynä toiseen maailmansotaan. Tällä kertaa mukana ei ole vanhoja vakinäyttelijöitä, mutta muuten meno on miltei samaa. Huumori, väkivalta, hauskat hahmot ja mainio musiikki lyöttäytyvät yhteen huikeassa tarinassa, joka muokkaa historiaa uuteen uskoon.

Elokuva seuraa kahtaa eri tarinaa (tällä kertaa kronologisessa järjestyksessä) miehitetyssä Ranskassa. Ensimmäinen tarina kertoo Shosanna-nimisestä nuoresta naisesta, joka ainoana selvisi perheensä joukkoteurastuksesta ja piilottelee nyt elokuvateatterin pitäjänä. Toinen tarinan kertoo Ranskaan pudotetuista amerikkalaisista sotilaista, jotka ovat tulleet maahan käymään likaista sotaa ''saksmanneja'' vastaan. Molempia jahtaa SS-eversti Hans Landa. Tarinat lähenevät toisiaan ja lopuksi kietoutuvat yhteen finaalissa, mihin myös Adolf Hitler pääsee mukaan.

Paskiaiset on väkivaltaista ja paljon vauhdikkaampaa seurattava, kuin aikaisemmat Tarantinot. Tälläkin kertaa mukana on kiitettäviä näyttelijöitä, kuten Brad Pitt, Diane Kruger, Eli Roth ja Christoph Waltz, kuka esittää hienosti SS-everstiä (hän voitti parhaan sivuosan Oscarin tästä roolista). Ennio Morricone antaa potkua tällekin elokuvalle, ja sen lisäksi välissä kuullaan mm. David Bowien musiikkia.

Kunniattomat paskiaiset on elokuva, joka on pääosin erinomainen, joskin kärsii hieman 150:n minuutin ylipitkästä kestostaan. Etsikää, ostakaa, katsokaa!

Chirstopher Waltz pääsi mukaan myös seuraavaan Tarantinon elokuvaan, josta hän vei myös parhaan sivuosan Oscar-palkinnon. Elokuvan nimi on Django Unchained italialaista spaghettiwestern-klassikkoa lainaten. Pääosissa Waltzin lisäksi ovat Jamie Foxx ja Leonardo DiCaprio.

Django Unchained seuraa Django-nimistä orjaa (Foxx). Hänet vapauttaa kummallinen palkkionmetsästäjä tri. King Schultz (Waltz) joka tarvitsee hänen apuaan. Vastineeksi avusta Schultz auttaa Djangoa löytämään vaimonsa ja kostamaan menneisyyden vääryydet.
Kaksikon pitkä matka johtaa Candie-nimisen orjakauppiaan (DiCaprio) tilalle ja pitkään välienselvittelyyn.

Django ei säästele verta ja väkivaltaa sen enempää kuin aikasemmatkaan Tarantinot, nyt se on tosin toteutettu paljon humoristisemmin. Komediaa mahtuukin mukaan tavallista enemmän, ja siinä edesauttavat Waltz, sekä loppupuolella mukaan tuleva Samuel L. Jackson.

Juoni on taas vauhdikas ja Tarantino pääsee hienosti aitoon villin lännen tunnelmaan, kuitenkin säilyttämällä oman sekalaisen tyylinsä. Haluan nostaa elokuvasta esille sen, että se on osoitus Tarantinon kyvystä luoda täysin aihepiiriltään erilaisia elokuvia.

Luvassa on draamaa, romantiikkaa, toimintaa ja komediaa. Tämä on siis taattua Tarantinon kädenjälkeä. Django kunnioittaa ns. spaghettiarvoja (väkivalta, kaksintaistelut, Morricone), joten se sopii myös vanhojen westernien ystäville hienosti. Katsokaa ihmeessä!


Tarantinon ura on tuottanut hienoja elokuvia, joista voi myös hienosti seurata hänen kehittymistään ohjaajana. Jokainen elokuva tuo nähtäväksi entistä parempia ideoita ja toinen toistaan villimpiä henkilöhahmoja. Kuitenkaan hyväksi havaitut keinot (musiikki, tyylitelty väkivalta) eivät häviä kerronnan uudistuessa. Hän on myös paljon velkaa 60- ja 70-lukujen elokuville, joita hän kunnioittaakin omissa töissään huomattavasti. Odotan innolla seuraavaa Tarantinoa, mikä ikinä se onkaan. Toivottavasti Jackson tai ainakin Waltz on siinä mukana.

Jamie Foxx (vas.) ja Franco Nero (oik.) kuka näytteli Djangoa alkuperäisessä elokuvassa, Django-Kostaja

Ensi viikonloppuna saattaa olla luvassa italialaista eksploitaatiota kuuluisien kannibaalielokuvien merkeissä.

Köysi (The rope)

Ennen kasarmille lähtöä illan ohjelmaan kuului Alfred Hitchcockin (taas?) vuonna 1948 valmistunut Köysi, joka sattui tulemaan YLE Teeman Kino Klassikossa. Viikonlopun elokuva-annos oli jo täynnä, mutta vielä mahtui kevyttä jännitystä mukaan.

Elokuva kertoo kahdesta nuoresta miehestä jotka ovat tehneet ''täydellisen murhan'' ja osoittaakseen itselleen onnistuneensa pitävät illalliskutsut samassa asunnossa, missä ruumis on vielä kätkössä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan.


Elokuva on kaikessa yksinkertaisuudessaan keskinkertainen. Koko tarina tapahtuu samassa kattohuoneistossa, eikä sieltä poistuta koko puolentoista tunnin aikana. Mukaan mahtuu mukavan jännittäviä kohtia, joissa James Stewartin esittämä kutsuvieras alkaa epäillä nuorukaisia.

Köysi on mukava ja tunnelmaltaan jännittävä murhamysteeri, joka kärsii kuitenkin juonen köyhyydestä ja tapahtumien puutteesta. Elokuvan soisi liikuttavan kameraa muuallakin, kuin kolmen huoneen välillä. Stewartin suoritus sentään oli hyvä, kuten aina, ja muutaman kerran todella jännitin, miten lopussa käy.

Mitään kummallista illan nätyös ei tarjoa, mutta ei tämäkään mikään huono elokuva ole. Kommentoikaa, jos olette nähneet.


P.S. Mahdollista DVD/Blu Ray-julkaisuinfoa kaivataan tästä elokuvasta!

Kurosawan klassikoita

Näin Kätketty linnake-elokuvan ensimmäisen kerran ollessani 11-vuotias. Lainasin sen kirjastosta lähinnä kyseisen filmin kansitaiteilun perusteella. Samaan aikaan Sandrew Metronome oli julkaissut kolme Kurosawa-boksia DVD:lle.

Kätketty linnake teki minuun lähtemättömän vaikutuksen jo ensimmäisellä katselukerralla. Elokuvan nostalginen tunnelma ja mukaansa tempaava juoni saivat minut lainaamaan sen uudestaan ja uudestaan, kunnes löysin kirjaston hyllyltä toisenkin Kurosawan elokuvan, Yojimbon. Sen katsottuani olin myyty.

Muutaman kuukauden sisällä katsoin seuraavat:
Seitsemän samuraita
Punaparta
Kulkukoira
Köyhän pikajuna
Rashomon - Paholaisen temppeli

Jokainen edellä mainituista oli hieno katselukokemus, jonka olen uusinut useaan kertaan. Myöhemmin löysin Anttilasta Yojimbon epävirallisen jatko-osan, Samuraimiekan. Minulla kävi myös uskomaton onni, kun näin YLE Teeman esittämänä yhden Kurosawan ensimmäisitä ohjaustöistä, Miehet, jotka astuivat tiikerin hännälle. Myöhemmin ostin itselleni miltei kaikki näistä elokuvista, sekä myös klassikot Kagemusha - varjokenraali, Dersu Uzala, Ikiru-tuomittu ja Seittien linna.

Kaikki näkemiäni Kurosawan elokuvia yhdistää se, että jaksan katsoa ne uudestaan kerta toisensa jälkeen, varsinkin Samurai Cinema-elokuvat Samuraimiekka, Seitsemän samuraita ja Yojimbon. Alla lyhyt esittely kustakin näkemästäni Kurosawan elokuvasta.

Yksi Kurosawan ensimmäisistä ohjaustöistä, Miehet, jotka astuivat tiikerin hännälle (Tora no o wo fumu otokotachi) on alle tunnin pituinen elokuva, joka on vähintäänkin omaperäinen. 1100-luvun Japaniin sijoittuva elokuva kertoo tarinan sotapäälliköstä ja hänen kuudesta toveristaan, jotka haluavat ylittää rajalla olevan tarkastupisteen jäämättä kiinni. Näin ollen he naamioivat itsensä munkeiksi. Miesten matkantekoa seurataan jonkin aikaa, eikä edes loppuun asti, mutta elokuva onnistuu silti antamaan katsojalleen jos jonkinlaista viihdykettä. Metsää esittävät maalatut lavasteet ja yksinkertainen huumori eivat anna mitään merkkiä siitä, millainen ohjaaja Kurosawasta oli tulossa, mutta toimivat tässä alipituisessa kertomuksessa.






Kulkukoira (Nora inu) ilmestyi vuonna 1949. Se on film noir-tyylinen salapoliisijännäri, joka sijoittuu sodanjälkeiseen Japaniin. Sen pääosissa ovat Toshiro Mifune ja Takashi Shimura, joista tuli myöhemmin Kurosawan vakionäyttelijöitä ja hänen ohellaan Japanin elokuvateollisuuden suurnimiä.

Komisario Murakamin pistooli varastetaan ja hän ryhtyy toimenpiteisiin sen löytämiseksi. Tähän hän saa avukseen kokeneen Saton, joka on palvellut poliisissa vuosia. Yhdessä kaksi etsivää lähtevät selvittämään varastetun aseen tapausta, ja joutuvat keskelle Tokion alamaailmaa ja sen vaaroja.








Vuonna 1950 valmistunut Rashomon - Paholaisen temppeli (Rashomon) oli Kurosawan ensimmäinen ulkomailla menestynyt elokuva. Se oli ensimmäinen parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon voittanut elokuva ja on säilynyt arvostelumenestyksenä tähän päivään asti. Elokuvassa Kurosawan vakionäyttelijäksi noussut Toshiro Mifune esittää roistoa, joka raiskaa naisen ja tappaa tämän puolison. Koko juoni keskittyykin tähän tapahtumaan, vain eri näkökulmista katsottuna. Asiasta saa helposti vääntöä puoleksitoista tunniksi, ja hyvät näyttelijäsuoritukset siivittävät elokuvaa eteenpäin.


Elokuva oli ilmestyessään vallankumouksellinen ja sillä on ollut vaikutus monien ohjaajien töihin kautta vuosikymmenien.



Ikiru - tuomittu (Ikiru) tuli valkokankaille 1952. Pääosassa on Takashi Shimura, joka näytteli myös kaikissa aikaisemmin esitellyissä elokuvissa. Hän olikin Kurosawan toinen vakionäyttelijä.

Konttorirotta Watanabella on 30:n vuoden ura takanaan. Hän on tylsä ja harmaa ihminen, jota ei kiinnosta mikään.Ääni kellossa muuttuu kuitenkin, kun hän saa tietää sairastavansa vatsasyöpää jonka takia hänellä on alle vuosi elinaikaa. Watanabe haluaa ottaa selville, miksi hän on ylipäätään elänyt.

Elokuva ei tarjoa seikkailua, jännitystä, eikä toimintaa, mutta se kertoo hienona tarinan ja sai ainakin minut kysymään itseltäni: Mitä tekisin samassa tilanteessa? Luultavasti samoin, kuten Watanabe.






Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai) on vuonna 1954 valmistunut elokuvahistorian klassikko, joka on monesti äänestetty yhdeksi maailman parhaimmista elokuvista. Se on kiistatta Kurosawan paras ohjaustyö ja yksi lempielokuvistani. Ohjaajan vakionäyttelijöihin kuuluvat Takashi Shimura, Minoru Chiaki ja Toshiro Mifune johtavat japanilaisittain loisteliasta näyttelijäkaartia.

Roistot piinaavat pientä maalaiskylää ryöstämällä kylän sadon aina uudestaan ja uudestaan. Lopulta kylän asukkailla palaa käämi ja he päättävät palkata muutaman samurain kylän suojajoukoksi. Pian he saavatkin kokoon seitsemästä kovin erilaisesta samuraista koostuvan ryhmän.

Seittien linna (Kumonosu Jo) on japanilainen Macbeth. Kurosawa ohjasi elokuvan 1956 ja se ilmestyi heti seuraavan vuoden alussa. Shakespearen kuuluisaan näytelmään perustuvaan elokuvaan kuuluu tottakai Toshiro Mifunen esittämä Macbeth, eli kenraali Washizu ja tällä kertaa myös Isuzu Yamadan esittämä hauska noita-akkaakin pahempi lady Macbeth, Asaji. Parivaljakon tähdittämä elokuva voi tuntua normaaleista Kurosawan elokuvista poiketen hieman tylsältä, mutta ajatuksen kanssa katsottuna Seittien linnasta saa paljonkin irti.

Tähän mennessä Toshiro Mifune oli näyttäytynyt lähes jokaisessa Akira Kurosawan ohjaamassa elokuvassa. Yamada tuli mukaan seuraavan kerran (yhtä häijynä emäntänä) elokuvassa Yojimbo - onnensoturi.

Moni ei tiedä, että George Lucasin Tähtien sota perustuu hyvin paljolti tähän elokuvaan. Mifune oli jälleen mukana, kun Kurosawa ohjasi Kätketyn linnakkeen (Kakushi toride no san akunin) 1958. Seikkailuelokuva kulkee eteenpäin poikkeuksellisen kovalla sykkeellä ja päälle kahteen tuntiin mahtuu monelaisia tilanteita kun Mifunen esittämä kenraali Makabe ja hänen suojelemansa prinsessa liittoutuvat kahden ahneen maanviljelijän kanssa saadakseen itsensä ja prinsessan kullan vihollismaan läpi kotiin.

Kätketty linnake oli ensimmäinen näkemäni Akira Kurosawan ohjaama elokuva ja olen ikuisesti kiitollinen, että valitsin sen kirjaston elokuvahyllyä tutkiessani.

1961 valmistui Yojimbo-onnensoturi (Yojimbo) ja pääosassa oli jälleen erittäin tuttu henkilö. Tällä kertaa Mifunen hahmo on nimetön miekanheiluttaja, joka saapuu suureksi ilokseen kaupunkiin, jossa kaksi kilpailevaa rikollisliigaa heiluttelevat miekkojaan. Hän päättää lyödä rahoiksi jengien kustannuksella apunaan miekkansa, sekä Eijiro Tonon esittämä vanha majatalon isäntä. Lopputuloksena miekat heiluvat, käsiä katkeaa ja Samurai Cineman kulta-aika saa akunsa yhdessä lajityypin parhaista elokuvista.

Elokuva edustaa modernimpaa Kurosawa-tuotantoa, ja siinä on enemmän länsimaisia vaikutteita. Silti kyseessä on aito japanilainen miekanheilutuselokuva ja vieläpä hyvä sellainen. Elokuvan juonen kopioi joitakin vuosia myöhemmin Sergio Leone elokuvaansa Kourallinen dollareita, joka puolestaan aloitti spaghetti-westernin loistokauden.

Samuraimiekka (Sanjuro) on epävirallinen jatko-osa edelliselle. Se valmistui vuotta myöhemmin. Sama Mifunen esittämä miekkamies on eksynyt tällä kertaa nuorten samuraiden luokse, jotka epäilevät alueellaan asuvan aatelismiehen olevan korruptoitunut. Miekkojen heilutus lähtee taas käyntiin, ja on tällä kertaa hieman tylsempää. Elokuvana Samuraimiekka on kohtuullisen hyvä, mutta sitä ei voi olla vertaamatta edeltäjäänsä, jolloin se jää kakkoseksi.

Samuraimiekka on tyypillinen miekanheilutuselokuva, jollaisia ilmestyi 60-luvulla jokseenkin paljon. Buumi levisi lopulta ulkomaille ja Hong Kongilainen Shaw Brothers sai kipinää kamppailulajielokuvien tekemiseen. Näitä alkuperiä saavat kiittää mm. Sonny Chiba ja edesmennyt Bruce Lee.

Kurosawan kuudestoista ja viimeinen yhteistyö Mifunen kanssa oli 1965 valmistunut Punaparta (Akahige). Se on hyvin onnistunut elokuva, vaikka onkin muita Kurosawan elokuvia selvästi huonompi.

Yuzo Kayaman esittämä nuori lääkäri aloittaa työskentelyn klinikalla, jota johta Mifunen esittämä Kyojo ''Punaparta'' Niide. Kaksikon kemia ei tahdo lähteä millään pelittämään aluksi, mutta yhteiset vastoinkäymiset auttavat alkuun. Pian nuori ja naiivi lääkäri huomaa, kuinka rankkaa työskentely klinikalla voi olla.

Näin elokuvan vain kerran, enkä muista sen juonesta paljoakaan, mutta muistan jaksaneeni katsoa sen loppuun asti. Elokuvan haikea tunnelma sopi hyvin Mifunen läksiäisiin ja Kurosawan siirtymiseen uudenaikaisempiin elokuviin.




Kurosawan myöhempää tuotantoa edustava Köyhän pikajuna (Dodes'ka-den) on häiritsevän iloinen kuvaus tokiolaisella kaatopaikalla asuvista köyhistä ja heidän arjestaan. Elokuvan nimi tulee yhdestä sen hahmoista, pojasta, joka unelmoi pääsevänsä veturinkuljettajaksi, mutta joutuu tyytymään mielikuvitusjunaan, jota hän sitten ohjaileekin pitkin kaatopaikkaa ohikulkijoiden heitellessä häntä kivillä ja roskilla. Elokuvaan mahtuu myös muita kiinnostavia hahmoja kuten juoruavia naisia (Ihan totta?) ja autossa asustava mies.

Elokuva oli floppi ja sen jälkeen ohjaaja yrittikin itsemurhaa. Tämän jälkeen hän palasi elokuvien pariin vasta viiden vuoden kuluttua Dersu Uzalan merkeissä.

1975 valmistunut Dersu Uzala on Kurosawankin tyyliä ajatellen poikkeuksellinen elokuva. Venäläisen tutkimusmatkailijan päiväkirjaan perustuva elokuva kertoo sotilaista, jotka lähtevät tutkimaan Ussur-joen aluetta Siperiassa. Matkaoppaakseen he löytävät erämaasta Dersu-nimisen metsästäjän, joka opettaa heidät kunnioittamaan luontoa ja selviytymään siellä.

Elokuva on hiljainen kuvaus Siperian luonnosta, sen kauneudesta ja vaaroista. Todelliseen hahmoon perustuva Dersu on Don Corleonen ja James Bondin ohella yksi elokuvahistorian mieleenpainuvimpia henkilöitä. Dersu Uzala palkittiin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla.






Kurosawa tunnettiin elokuviensa omintakeisesta rytmitystyylistään, sekä elokuviensa laajasta aihepiiristä. Vaikka useimmat hänen elokuvistaan sijoittuivat feodaaliajan Japaniin, mukaan mahtui myös slummikuvauksia, japanilaista Film noiria, näytelmäsovituksia, seikkailua, trillereitä, koko perheen elokuvia (joskaan yksikään Kurosawan elokuva tuskin kiinnostaa ketään alla 10-vuotiasta) ja jopa luontokuvauksen.

Historiasta kiinnostuneena pidän eniten feodaaliaikaan sijoittuvista seikkaluista, ja samuraielokuvista. Kätketty linnake, Seitsemän samuraita ja Seittien linna ovat kiinnostavia ja kestävät kymmeniä katselukertoja. Varsinkin Kätketty linnake, joka kävisi vielä nykyäänkin vauhdikkaasta seikkailuelokuvasta, on minun mieleeni.

Kurosawa käytti usein myös parasta valttiaan, Mifunea. Kiistatta paras japanilainen näyttelijä sopi mainiosti jokaiseen pää- tai sivuosaan, mihin hänet laitettin. Mifunen näyttelijäntyötä on ilo seurata, ja se antaa lisämaustetta elokuvan henkilöhahmoihin. Tämä tulee parhaiten esille Yojimbossa ja Punaparrassa, joissa Mifunen hahmon olemuksella on merkittävä rooli elokuvan juonen kannalta. Mifune on kuitenkin vain yksi monen mainion näyttelijän joukossa, joita Kurosawa on elokuvissaan hyödyntänyt. Takashi Shimura näytteli yhteensä 21:ssä Kurosawan ohjaamassa elokuvassa, ja osoitti kykynsä joka kerta. Hänet nähtiin poliisina, samuraijoukon johtajana, liikemiehenä ja monessa muussa roolissa. Hänen hahmoissaan korostui kuitenkin aina ikä ja kokemus.

Mifunen ja Shimuran lisäksi Kurosawan elokuvissa oli muitakin kantanäyttelijöitä, kuten Tatsuya Nakadai, joka usein esitti roiston osia. Kamatari Fujiwara nähtiin useissa useissa Kurosawan elokuvissa, kuten Seitsemän samuraita ja Kätketty linnake, jossa hän esitti pääosan ahnetta maalaisjunttia. Isuzu Yamada teki ensin mieleenpainuvan roolin esittäen nättiä, mutta seonnutta Asajia Seittien linnassa, ja sen jälkeen esiintyi rikollisliigan johtajan vaimona elokuvassa Yojimbo.

Toshiro Mifune (vas.) ja Isuzu Yamada (oik.) Seittien linnassa 1957.

Tahtoisin mielelläni tutustua vielä enemmän Kurosawan myöhempään tuotantoon. Olenkin etsinyt hänen myöhempiä elokuviaan, mutta niitä on vaikea löytää pohjoismaisina DVD- tai Blu Ray-julkaisuina, toistaiseksi olen siis joutunut turvautumaan Malaysiabayn korvaamattomaan apuun. Yhden DVD-boksin tilasin alunperin Englannista, mutta sain korvattua miltei kaikki sen mukana tulleet elokuvat pohjoismaisilla julkaisuilla.


Akira Kurosawa on elokuvaohjaaja, jolle monet länismaiset ohjaajat (Martin Scorsese, George Lucas ja jopa Steven Spielberg) ovat velkaa. Hänen elokuvansa ovat toimineet esikuvina monelle amerikkalaiselle elokuvalle, ja joistakin hänen töistään on tehty suoria kopioita. Hän oli viimeisiä suuria elokuvaohjaajia ja aivan varmasti paras japanilainen elokuvaohjaaja ikinä. Jos väite kuullostaa epäilyttävältä, kannattaa varmistaa Kurosawan voitto katsomalla esimerkiksi 2000-luvun splatterpätkiä tai vaikkapa Pokemonia.

Kaikki edellä esitellyt elokuvat löytyvät suomijulkaisuina. Kuitenkin suurin osa niistä kuului Sandrew Metronomen julkaisuaaltoon ja niiden painaminen jäi vähäiseksi. Kurosawan elokuvat ovat erittäin harvinaisia suomalaisina tallenteina (poislukien Dersu Uzala ja Kagemusha, sekä Ran).

Seuraava pitkä artikkeli käsittelee meidän aikamme suur-ohjaajaa, Quentin Tarantinoa.

Ansa viritetty (Entrapment)

Sean Connery ja Catherine Zeta-Jones loivat heikon parivaljakon elokuvassa Ansa viritetty. Vuonna 1999 valmistuneen elokuvan on ohjannut Jon Amiel.

Robert ''Mac'' MacDougal on ammattilaisvaras, joka keräilee taidetta. Hän joutuu Virginia Baker nimisen vakuutusyhtiön virkailijan silmätikuksi kalliin maalauksen kadotessa New Yorkissa. Pian paljastuu, että maalauksen suhteen ei kukaan ole viaton.

Nopeasti etenevässä leffassa ei riitä huikeaa toimintaa tai jännitystä, mutta yllättäviä käänteitä ja kiinnostavia juonikiemuroita sitäkin enemmän. Ansa viritetty tuntuu hieman väkisin väännetyltä, mutta toimii jollain tasolla. Conneryn osa on jälleen kerran esittää tyylikästä herrasmiestä, joka on yllätyksiä täynnä. Hänen esittämänsä Mac tuo hieman mieleen Conneryn aikaisempia roolisuorituksia elokuvissa Nouseva Aurinko ja Älä kieltäydy kahdesti. Sivuosassa vilahtaa myös Ving Rhames, jonka muistan erityisesti Tarantinon Pulp Fiction:ista.

Ansa viritetty on kuitenkin elokuva, jonka voisin kuvitella olevan valtavirran mieleen. Kauniita naisia, nopeatempoinen juoni, hieman romantiikkaa, sekä tavallista draamaa, mitä kaikki tuntuvat elokuvista hakevan. Itse ihailin lähinnä Conneryn työtä, joka sekin jätti hieman toivomisen varaa.

Katsokaa, jos huvittaa. Kyllä tämäkin yhden tylsän illan voi pelastaa, mutta ei missään nimessä useampaa. Samanlaisia elokuvia on olemassa varmasti tuhansia, osa parempia, osa huonompia. Tämä on selvää keskitasoa tai hieman sen alapuolella.

P.S. Jos luet tätä, ja olet nähnyt kyseisen elokuvan, anna toki oma mielipiteesi kommentoimalla tuohon alapuolelle. Sama pätee kaikkiin blogimerkintöihin, mitä tällä sivustolla on ja tulee olemaan.

Mutta...Kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry)

Katsoin eilen illalla Hitchcockin elokuvan Mutta...Kuka murhasi Harryn? Olin lähtenyt yöksi mummolle jotta voisin katsoa muutaman leffan rauhassa. Sitä ennen kävin Prisman elokuvaosaston laatikoilla (Huolimatta lukemattomista levykaupoista ja CDON:in ihmeellisestä maailmasta, parhaimmat elokuvalöytöni teen aina Prismassa) etsimässä katsottavaa. Käteen tarttui joitakin tapauksia, kuten edellä mainittu ja muutamia muita.

Mutta...kuka murhasi Harryn? on yksi Hitchockin harvoista komedioista. Se valmistui vuonna 1955 ja epäonnistui saavuttamaan kassamenestystä. Pääosissa ovat mm. John Forsythe, Edmund Gwenn sekä ensimmäisessä elokuvaroolissaan loistava Shirley Maclaine.

Harry-niminen henkilö löytyy kuolleena metsästä läheltä Highwaterin pikkukaupunkia. Hänet löytävät useat henkilöt, mutta kukaan ei uskalla ryhtyä toimeenpiteisiin asian suhteen, vaan jokainen luulee itse olevansa vastuussa Harryn kuolemasta. Salailu ja juonittelu aiheuttavat Highwaterin asukkaille erilaisia ongelmia ja johtavat jos jonkinlaisiin kommelluksiin.

Hitchcockin yleisen tason huomioon ottaen elokuva ei ole kovinkaan erikoinen. Se on hyvä, mutta ei millään tavalla mieleenpainuva, kuten esimerkiksi Vertigo-Punainen kyynel, tai Takaikkuna, jotka jaksavat vaikuttaa kerta toisensa jälkeen. Juoni on hieman kömpelö, eikä se tarjoa samanlaista jännitystä, kuin muut Hitchcockin elokuvat. Elokuvaa tulee väkisin verrrattua muihin saman ohjaajan teoksiin, jolloin Mutta...Kuka murhasi Harryn? jää selvästi taka-alalle.

Mutta...Kuka murhasi Harryn? on kuitenkin onnistunut elokuva siinä mielessä, että yhden kerran sen katsoo mielellään. Ja vaikka ei juonesta saisikaan kiinni, voi aina nauttia hyvistä roolisuorituksista, tai etsiä itse ohjaajan cameo-roolissaan, se löytyy tästäkin elokuvasta.

Suosittelen elokuvaa katsottavaksi korkeintaan sen yhden kerran, silloin Mutta...Kuka murhasi Harryn? on toimiva elokuva, vaikkei silloinkaan niin jännittävä, kuin siltä Hitchcockin elokuvana odottaisi.

Elokuvan voi ostaa osoitteesta http://cdon.fi/ Sitä ennen siihen kannattaa tutustua vaikkapa Wikipedian tai IMDB:n kautta.

Tervetuloa!

Tervetuloa!

Olen Samuli, 19-vuotias varusmies ja elokuvafriikki. Pidän lenkkeilystä, luonnossa liikkumisesta ja sotakirjallisuudesta. Kuitenkin juuri elokuvat ovat olleet lähellä sydäntäni pienestä asti ja moni elokuva tuokin lapsuusmuistoja mieleen. Harrastan myös erilaisten elokuvien keräilyä, lähinnä normaalien DVD- ja Blu Ray-tallenteiden muodossa. Kokoelma on verrattain pieni (n.250 filmiä) mutta kasvatan sitä säännöllisesti ostamalla itseäni kiinnostavia elokuvia.

Rakastan kaikenlaisia elokuvia. Komediaa, lastenelokuvia, kauhuelokuvia, westerniä, sotaelokuvia, seikkailua, toimintaa, mitä tahansa. Pidän myös harvinaisemmista lajeista, kuten erilaiset arthouse-elokuvat tai eksploitaatio ja ns. hyllyjen alta löytyvät filmit. Suosikkejani ovat vanhemmat elokuvat esim. 1940-luvun Film Noir-klassikot, Akira Kurosawan tuotanto ja Hitchcockin elokuvat.

Kirjoitan blogia ensimmäistä kertaa. Olen päättänyt valita aiheekseni elokuvat, koska olen aina halunnut kirjoittaa ja puhua niistä. Näin ollen blogi on suunnattu lähinnä elokuvista kiinnostuneille ihmisille. Pääajatuksena on, että katsottuani elokuvan kirjoitan siitä blogiin,vaikka vain jonkinlaisen esittelyn. Pyrin kirjoittamaan ainakin kerran viikossa.

Tervetuloa! Toivottavasti löydät tästä blogista jotain kiinnostavaa.

P.S. Olen aina avoinna ostamaan DVD- ja Blu Ray-elokuvia. Jos luet tät ja uskot, että sinulla on paljon turhia elokuvia nurkissasi lojumassa, ota reippaasti yhteyttä sähköpostilla. Julkaisen täällä mahdollisimman pian listan elokuvista,jotka ovat ''etsintäkuulutettuja'' ja joista voin maksaa hyviä summia.