Komisario Palmu-elokuvat

Kun nyt on kotimaiseen filmiin paneuduttu, niin tehdään se kunnolla. Yksi Suomen elokuvahistorian paremmistaälynväläyksistä on Mika Waltarin Komisario Palmu-kirjojen filmatisointi. Kaksi hänen kirjoistaan päätyi elokuvaksi, tämän jälkeen hän teki kolmannen kirjan miltei suoraan käsikirjoituksen muotoon ja neljäs syntyikin jo ilman hänen apuaan. YLE:n kanavat esittävät näitä elokuvia miltei säännöllisesti.

Vasemmalta oikealle Palmu, Virta ja Kokki.

Tarinat sijoittuvat elokuvissa 50-luvun loppuun ja 60-luvulle. Komisario Palmu (Joel Rinne kaikissa elokuvissa) on vanha ja kokenut rikospoliisi. Hän muistuttaa ulkonäöltään paljolti toista vanhaa ja ärtyisää miestä, Josif Stalinia. Palmu pitää yllä rikospoliisin ryhmää Helsingissä apureidensa ylietsivä Kokin (Leo Jokela kaikissa elokuvissa) ja poliisimies Virran (Matti Ranin kaikissa elokuvissa) kanssa. Hänellä on taipumusta pikaiseen kiihtymiseen ja nuorempien ihmisten tahalliseen ärsyttämiseen. Palmu uskoo maalaisjärkeen ja näin ollen onnistuu päätelmissään helpommin, kuin nuori Virta, joka on kirjanoppinut ja painottaa akateemisen sivistyksen tärkeyttä. Kokki on poliisin tehtävissä kokenut mies, joka tuntee hyvin Helsingin ja sen asukkaat. Kolmannessa elokuvassa, Tähdet kertovat, komisario Palmu, Virrasta tehdään rikospoliisin päällikko ja näin ollen hänestä tulee Palmun esimies. Viimeisessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu, Palmu on jo siirtynyt eläkkeelle ja hankkinut itseään huomattavasti nuoremman vaimon.

Neljästä Palmu-elokuvasta ensimmäinen on onnistunein ja viimeinen vähiten onnistunein. Mikään niistä ei kuitenkaan ole huono tai edes keskinkertainen, vaan kaikki ovat melko loistavia. Kaikki elokuvat on ohjannut suomalaisen elokuvan legenda, Matti Kassila.



Komisario Palmun erehdys


Sarjan ensimmäinen teos, Komisario Palmun erehdys, on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi tarkoittaen, että jokaisen suomalaisen pitäisi olla sen nähnyt. Se on mestariteos joka edustaa kotimaisittain erittäin laadukasta elokuvaa erittäin laadukkailla näyttelijöillä. Elokuva valmistui 1960 ja keräsi kriitikoilta ylistystä heti ensi-illasta lähtien.

Komisario Palmun ryhmä saa kutsun helsinkiläiseen kartanoon, jossa suvun rahoilla elänyt rattopoika Bruno on hukkunut kännissä omaan uima-altaaseensa. Kun Palmu tutkii asiaa, hän huomaakin, että kyseessä ei ollut onnettomuus.

Epäiltyjä riittää, ahneesta ex-vaimosta (ohjaajan nättiäkin nätimpi vaimo, Aino Mantsas) vihaiseen tätiin (Saara Ranin), humalaisesta ylioppilaasta (Pentti Siimes) kellarista löytyneeseen kirjailijaan (Leo Riuttu). Poliisi on kovan paikan edessä, varsinkin kun lyhyen ajan sisään saadaan toinenkin ruumis. Elokuva tarjoaakin jännitystä taukoamatta alusta loppuun. Mukaan mahtuu avaruushumala työajalla, salainen pornokirja ja uskomattomia juonitteluja.

Komisario Palmun erehdys on mainio esimerkki klassisesta rikosjännäristä. Yllättäviä juonenkäänteitä, persoonallisia henkilöhahmoja ja ympäristö, joka on kuin luotu mehukasta murhaa varten. Tarina on myös viittaus yhteentörmäyksestä, kun tavalliset ihmiset saapuvat tonkimaan ylemmän yhteiskuntaluokan asioita. Poliisikolmikko aiheuttaakin melkoista sekoilua kartanon murhatutkimuksissa.

Elokuvassa on myös huomattavasti huumoria, josta suuri osa saadaan väännettyä päähenkilöiden hauskoista persoonallisuuksista. Tämä ominaisuus oli mukana kaikissa myöhemmissä Palmu-elokuvissa ja onkin sarjan suurimpia vahvuuksia.

Elokuvassa nähdään myös Pikku Myylle äänensä antanut Elina Salo.



Kaasua komisario Palmu

Vanha rouva löydetään asunnostaan kuolleena. Käy ilmi, että hänet on murhattu kaasulla, ja että ennen murhaa on rouvan lähipiirissä tapahtunut kaikenlaista merkillistä. Palmu, Virta ja Kokki kohtaavat taas haasteita ja kummallisia epäiltyjä mm. uskonlahkoa johtavan pedofiilin sekä villin sukulaispojan ja hänen takertuvan seuralaisensa.

Näyttelijäkaartista löytyvät jälleen Pentti Siimes, Elina Salo ja Aino Mantsas. Mukana tällä kertaa olivat myös Saulo Haarla, Esko Salminen sekä Henny Waljus uhrin roolissa. Kaasua, komisario Palmu ei jää kovinkaan paljoa edeltäjänsä varjoon, vaan antaa jännittävän mysteerin nerokkaalla huumorilla maustettuna.

Aikakaudelle (elokuva valmistui vuonna 1961) hieman hävytön huumori ja persoonalliset hahmot lienevät tälläkin kertaa elokuvan vahvin puoli. Lopputulos on jälleen hieno kokonaisuus, jonka voi katsoa kerta toisensa jälkeen, ei vähiten jännittävien käänteiden tai Elina Salon takia.

Kaasua, komisario Palmu on edeltäjänsä tavoin takuuvarma hitti. Jos et ole nähnyt, sivistyksessäsi on suuri aukko.

Palmu ja Pentti Siimeksen esittämä ''Boheemitaiteilija'' Kuurna.

Tähdet kertovat, komisario Palmu


Waltari kirjoitti käsikirjoitusmuotoisen romaanin Fennada-elokuvayhtiön pyynnöstä. Näin syntyi vuonna 1962 kolmas Palmu-elokuva.

Helsingin Tähtitorninmäellä löytyy kuollut mies, joka paljastuu eläköityneeksi antikvariaatin omistajaksi, joka oli ollut mäellä katselemassa tähtiä. Lähistöltä löytyy myös romutettu auto. Ensin rikospoliisi epäilee nuoria huligaaneja, mutta Palmu on eri mieltä. Miksi nuoret tappaisvat harmittoman ukon? Ja mikä merkitys arvoituksellisella kaukoputkella on? Jälleen kerran sekoilun määrä on päätähuimaavaa, kun tarinaan astuvat mukaan nenäkäs toimittaja, sekä salaperäinen Majuri Vadenblick (Helge Herala).

Tähdet kertovat, komisario Palmu tarjoaa herkullisia henkilöhahmoja aikaisemmista elokuvista jo tutuksi tulleiden näyttelijöiden tulkitsemina. Mukana ovat jälleen Pentti Siimes, Esko Salminen ja Aino Mantsas.

Kolmas Palmu-elokuva antaa myös viittauksia suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta, osansa saavat lehdistö ja vapaa sana, nuorisokulttuuri, ja poliisilaitoksen tekninen kehittyminen. Samalla kuvataan, kuinka vanha Palmu alkaa jo menettää kiinnostustaan, eikä tahdo muutenkaan enää pysyä nuorten poliisien perässä.

Helge Heralan esittämä Majuri Vadenblick muistuttaa hämmästyttävästi jotakuta kuuluisaa henkilöä, mutta ketä?

Vodkaa, Komisario Palmu

Vuosien kuluttua aikaisemmista elokuvista, Virta on nyt töissä sisäasiainministeriössä ja Kokki on perustanut oman ravintolan. He lyöttäytyvät kuitenkin yhteen Virran saatua käskyn tutkia Suomen ja Neuvostoliiton välillä käytävien neuvottelujen ympärillä vallitsevaa kohua. Yllätyksekseen he törmäävät eläkkeelle jääneeseen Palmuun.

Neuvottelujen aikana yleisradion toimittaja pääsee hengestään ja kun Virran edustama virkavalta pidättää väärän miehen, saa Palmu Yleisradiolta tehtävän selvittää oikea murhaaja. Suhteet itänaapuriin ovat koetuksella, kun tutkimusten aikana selviää yhtä ja toista mm. käydyistä neuvotteluista.

Kolmesta aikaisemmasta elokuvasta poiketen Vodkaa, komisario Palmulla ei ole enää Mika Waltarin kanssa mitään tekemistä. Se ei myöskään ole perinteinen murhamysteeri, vaan enemmänkin kylmän sodan tyylinen vakoilujännäri, ainakin loppua kohden. Vakionäyttelijkaartia ei enää ole (pääkolmikkoa lukuunottamatta) ja persoonalliset henkilöhahmot ovat kadonneet, poislukien kuitenkin ensimmäisessä elokuvassa esiintynyt Matti Oravisto, joka esittää perinteistä suomalaista ryssänvihaajaa.

Elokuva ei kuitenkaan ole huono, vaikka niin usein väitetään. Siinä on hyvää otetta, ja mielenkiintoinen juoni, joskin tarinassa on hieman vaikea pysyä mukana. Yhteiskunnallisiin aiheisiin viitataan taas, tällä kertaa tarkastelun aiheena ovat suhteet Neuvostoliittoon, joka oli erittäin ajankohtainen asia elokuvan ilmestyessä vuonna 1969. Vodkaa komisario Palmu on myös sarjan ensimmäinen värielokuva, joka tuo tiettyä ilmettä tarinalle.

Viimeinen elokuva nähdään väreissä, mikä antaa tarinalle hyvää potkua.

Komisario Palmu on yksi hienoimpia fiktiivisiä poliisihahmoja, joita tiedän. Hän on myös yksi mieleenpainuvimmista elokuvahahmoista. Neljän elokuvan aikana voi myös hyvin seurata hänen sekä apuriensa elämäntaivalta ja kehittymistä. Tämä on elokuvasarjoissa valitettavan harvinainen piirre. Toinen kiinnostava seikka on Helsinki. Pääkaupunkiseudulla on keskeinen rooli kaikissa elokuvissa, ja sen kuvaaminen on olennainen osa kerrontaa.

Elokuvissa on myös muita toistuvia sivuteemoja, kuten (todella) runsas alkoholin käyttö, sekä nuoret rakastavaiset. Viimeinen elokuva kuitenkin tekee melkoisen poikkeuksen, ehkä juuri siksi, että alkuperäinen käsikirjoittaja oli poissa kuvioista.

Neljään tarinaan mahtuu huumoria, draamaa ja jännitystä. Palmut ovat niin tärkeä osa suomalaista kulttuuria, että jokaisen olisi nähtävä ne. Harmillista, että nykyään ihmiset kiinnostuvat helpommin sellaisestakin roskasta, kuten 21 tapaa pilata avioliitto tai Leijonasydän. Ne ovat toki hyvä esimerkki siitä, kuinka sieluttomia luomuksia voi suomalainen mieli saada rahan toivossa.

Kaikki esitellyt Palmu-elokuvat on julkaistu Finnkinon toimesta DVD:lle. Mukana on myös joitain ekstroja. Nämä tulevat kyllä televisiostakin niin usein, että ei tarvitsisi edes ostaa. Tein sen silti.

Talvisota

Kotimaisen elokuvan maamerkki on Pekka Parikan vuonna 1989 ohjaama Talvisota. Se on yksi parhaista näkemistäni sotaelokuvista ja ehdottomasti paras suomalainen elokuva (Komisario Palmun erehdys sekä Tuntematon sotilas tulevat kyllä hyvin perässä) ikinä. Elokuva pohjautuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin.

Veljekset Martti ja Paavo Hakalan tilalta saavat kutsun ylimääräiseen kertausharjoitukseen. Monien lähikylän tuttujen kanssa he arvuuttelevat, mitä on tapahtumassa. Radiosta tulee pahaenteisiä uutisia ja miesten yksikkö siirtyy kohti itää. Lopulta tulee viesti. Venäläiset ovat hyökänneet ja suomen talvisota on alkanut.

Arki on julmaa: Pakkanen puree ja puna-armeija yrittää jatkuvasti tunkea maahan kymmenkertaisella ylivoimalla. Päivät soditaan ja yöt paikkaillaan päivän menetyksia ja vaurioita. Joku pääsee käymään kotona, joku ei enää näe kotia. Tutut naamat vaihtuvat tuntemattomiin ja jaksaminen alkaa olla romahduspisteessä.

Hieman reilu kolmen tunnin pituiseen elokuvaan mahtuu runsaasti menoa. Tarina keskittyy kuvaamaan sotaa, sotilaita ja elämää rintamalla kotiväkeä kuitenkaan unohtamatta. Elokuva historiallisesti erittäin tarkka. Se kuvaa Matti Laurilan (elokuvassa Esko Salminen) johtaman JR.23:n sekä sen käymiä taisteluita Taipaleenjoella ja Vuosalmella. Elokuvasta saakin paljon enemmän irti, jos on esimerkiksi lukenut Talvsiodan historiaa.

Puhuttaessa talvisodasta puhutaan aina 105:stä kunnian päivästä, kuinka Suomi taisteli ylivoimaista vihollista vastaan ja joskus sen mielletään jopa voittaneen. Pekka Parikka auttaa elokuvallaan ymmärtämään kunnian päivien todellista merkitystä, ja sitä millainen maanpäällinen helvetti on vallinnut itärajalla tuohon aikaan. Talvisota tarjoaa realistisen katsauksen Suomen historian vaikeimpaan aikakauteen. Se ei kaunistele, eikä dramatisoi asioita. Elokuva pitää katsojan hienosti juonessa mukana tekemällä henkilöhahmoista kiinnostavia. Se on aidontuntuinen myös visuaalisesti, sillä erikoistehosteisiin on panostettu ja paljon. Mukana nähdään myös aitoja talvisodan aikaisia panssarivaunuja.

Taneli Mäkelän esittämä Martti on elokuvan päähenkilö, alkuperäisessä kirjassa tapahtumia seurattiin hänen näkökulmastaan.

Suomalaisittain kovaa näyttelijäkaartia edustavat mm. Taneli Mäkelä, Vesa Vierikko, Timo Torikka ja salkkareiden Ismona tunnettu Esko Kovero. Ilmestyessään se oli aikansa katsotuin kotimainen elokuva, ja kahmi kuusi Jussi-palkintoa mm. parhaasta ohjauksesta. Talvisota on säilyttänyt maineensa näihin päiviin asti, ja YLE esittää elokuvaa toisinaan.

Ei kannata, vaan pitää katsoa, varsinkin jos olet aina ollut sitä mieltä että talvisodasta selvisi joku voittajana. Elokuvasta on olemassa teatteriversion DVD-julkaisu, sekä TV-version DVD-julkaisu. TV-versio on viiteen tunnin mittaiseen osaan jaettu eepos, joka näin ollen sisältää siis runsaasti kohtauksia, joita ei alkuperäisessä elokuvassa ole. Molemmat julkaisut ovat ikärajaltaan 11 vuotta, vaikka sisältö onkin poikkeuksellisen väkivaltaista muihin kotimaisiin elokuviin verrattuna.

Näin laadukasta suomitavaraa toivoisi näkevän HD-laatuna. Ehkäpä lähitulevaisuudessa, kuka tietää...

Suomalaiset Taipaleenjoella torjumassa loputtomia venäläisten hyökkäyksiä.

Clint Eastwood

Yksi maailman tunnetuimmista näyttelijöistä on tuonut valkokankaalle ikimuistoisia hahmoja, mm. likaisen Harry Callahanin ja miehen ilman nimeä. Viime vuosina hän on myös tuonut monelle tutuksi kuuluisan Iwo Jiman taistelun, sekä tehnyt elokuvia arjen ihmisuhteista. Miehen nimi on Clint Eastwood ja hän on yksi elokuvamaailman suurimmista sankareista.

Clint Eastwood aloitti uransa 1950-luvulla tekemällä sivurooleja b-luokan elokuvissa. Itse muistan nähneeni hänet kauhuelokuvassa Tarantula, missä hän esiintyi aivan lopussa suihkukoneen pilottina. Vuosikymmenen lopulla hän tuli suuremman yleisön tietoon näytellessään tv-sarjassa Lännen tie, joka oli Yhdysvalloissa kohtuullisen suosittu.

Eastwoodin nousu tähtitaivaalle tapahtui kuitenkin hänen suostuttuaan rooliin italialaisessa eksploitaatiossa, spaghettilänkkärissä. Hän näytteli pääosaa kolmessa Sergio Leonen ohjaamassa lännenelokuvassa, joista tuli maailmankuuluja. Sen jälkeen hän on tehnyt tasaiseen tahtiin elokuvia, joista kuitenkin poikkeuksellisen monet ovat olleet länkkäreitä.

Eastwood toimii sekä kameran takana, että edessä ja tähdittää usein omia ohjaustöitään. Hänet tunnetaan myös omasta elokuvayhtiöstään Malpaso. Hän on tehnyt yhteistyötä mm. Don Siegelin ja myöhempinä vuosinaan myös Steven Spielbergin kanssa.

Clint Eastwood on työskennellyt elokuvien parissa jo noin 60 vuotta. Hänen uralleen mahtuu niin paljon erinomaisia menestyselokuvia ja kassamagneetteja, että on vaikea valita joukosta parhaita. Seuraavaksi esiteltävät elokuvat eivät välttämättä edusta Eastwoodin huippua, mutta ovat olleet jollakin tapaa merkittäviä hänen urallaan.


Kourallinen Dollareita (Per un Pugno di Dollari)


Eastwood tunnetaan parhaiten alkuperäisestä spaghettiwesternien sarjasta, ns. dollaritrilogiasta, jonka ohjasi Sergio Leone. Se teki hänestä maailmankuulun ja aloitti lännenelokuvien uuden nousukauden.

Tarina alkaa kun mies vailla nimea saapuu kaupunkiin. Hän saa tietää, että kaupunkia pitävät kauhun vallassa kaksi kilpailevaa rikollisjoukkoa, jotka vihoittelevat toisilleen. Hänen revolveritaitonsa herättävät molempien liigojen kiinnostuksen, mutta kenen puolelle hän asettuu itse.

Tämä periamerikkalainen elokuva on kuvattu Espanjassa, italialaisvoimin. Maisemat sopivat kuitenkin villiin länteen, samoin kuin meksikolaisia esittävät italialaiset. Juoni perustuu hyvin pitkälti Akira Kurosawan miekanheilutusklassikkoon Yojimbo ja elokuvan onkin sanottu olevan siitä suora kopio. Se ei kuitenkaan estänyt Leonea lyömästä rahoiksi ja nousemasta maailmankuuluksi ohjaajaksi elokuvan ilmestyessä 1964.

Takuuvarma hitti. Kourallinen Dollareita on laadukasta länkkäriä, ja kahden jatko-osan myötä meno vain paranee. Suomessa elokuvaa on esitetty usein YLE:n kanavilla ja siitä on olemassa mm. Future Filmin DVD-julkaisu (Olen nähnyt myös MGM:n julkaiseman DVD:n mutta en voi varmuudella sanoa, oliko kyseessä suomi- tai edes pohjoismainen painos). Trilogian seuraavat osat, Vain muutaman Dollarin tähden ja Hyvät, Pahat ja Rumat on julkaistu myös Blu-Raylle MGM:n toimesta.

Elokuvan juliste Japanista...

...ja Italiasta.

Likainen Harry (Dirty Harry)


Eastwoodista tuli Hollywoodin kuumin nimi Don Siegelin Likanen Harry-elokuvan ansiosta. Se valmistui vuonna 1971 ja herätti huomiota väkivaltaisuudellaan.

Harry Callahan on San Fransiscossa työskentelevä poliisi, jonka tunnusmerkki on Smith & Wessonin .44 Magnum-revolveri. Hän pistää matalaksi rikollisen kuin rikollisen, mutta hänen kyseenalaiset voimankäyttömenetelmänsä herättävät huomiota ympäri kaupunkia. Callahanin kyvyt joutuvat koetukselle, kun Scorpio-niminen rötösukko aloittaa veristen murhien aallon.

Likainen Harry on väkivaltainen trilleri vertaansa vailla, siinä on jännitystä, vauhtia ja 70-luvun nostalgiaa Don Siegelin tyyliin. Elokuva sai kaiken kaikkiaan neljä jatko-osaa. Ne eivät olleet Siegelin ohjaamia, yhtä jännittäviä kuitenkin.

Likainen Harry jatko-osineen on nauttinut julkaisujen sarjasta Suomessa. Ne on julkaistu niin DVD:lle kun Blu-Raylle omina kokoelminaan. Ensimmäinen osa on löytyy myös useasta Clint Eastwood-kokoelmasta tai boksista. Likaiset Harryt kannattaa hankkia kaikki, jos pitää perinteisestä rikosjännäreistä.

I know what you're thinking. ''Did he fire six shots or only five?'' Well to tell you the truth, in all this excitement I kind of lost track myself. But being as this is a .44 Magnum, the most powerful handgun in the world and would blow your head clean off, you've got to ask yourself one question. ''Do I feel lucky?'' Well do you, punk?

Armoton (The Unforgiven)

William Munny on entinen rosvo, joka teki parannuksen tavattuaan naisen. Nainen on nyt kuollut ja hän pitää maatilaa kahden lapsensa kanssa. Kuitenkin nuori palkkionmetsästäjä suostuttelee hänet satulaan vielä kerran, ottamaan kiinni kaksi cowboyta, jotka ovat pahoinpidelleet ilotytön. Mukaan kutsutaan vielä Munnyn vanha kaveri (Morgan Freeman) ja kolmikko lähtee ratsastamaan. Tehtävää kuitenkin vaikeuttaa pahasti Gene Hackmanin esittämä häijy lainvalvoja.

1992 ilmestynyt Armoton edustaa modernin westernin aikakauden alkua ja klassisten elementtien häviämäistä. Mennyttä olivat meksikolaiset ja intiaanisodat, asesankarit, sekä Yhdysvaltain sisällissota. 90-luvulta eteenpäin lännenelokuvissa onkin kuvattu paljon enemmän yksittäisen ihmisen kamppailua elämässä, esim uudisasukkaana tai keskityttty kuvaamaan vanhoja aiheita paljon realistisemmin. Tämä on ollut sekä huono, että hyvä juttu. Modernin lännenelokuvan edustajia ovat olleet mm. Tommy Lee Jones, Kevin Costner ja veteraaninäyttelijä Robert Duvall.

Eastwood myös ohjasi itse viimeisen pyssysankarielokuvansa. Sen jälkeen hän siirtyi elokuvissaan arkisempiin aiheisiin ja kuvaamaan ihmisuhteita. Myös nämä, hänen myöhemmän uransa elokuvat ovat olleet menestyksekkäitä.

Elokuvasta on olemassa ainakin melko uusi Blu-Ray-painos, joka on saatavilla monilta viihde-elektroniikan hyllyiltä. Tästä on vaikea olla pitämättä, jos ymmärtää mitään hyvien elokuvien päälle.




Million Dollar Baby

Eastwoodin erinomaisimpiin ohjauksiin kuuluva Million Dollar Baby valmistui vuonna 2004. Se on koskettava tarina, jota dramaattisempaa saa etsiä.

Frankie Dunn on nyrkkeilyvalmentaja vanhoilla päivillään. Hänen menneisyyteensä mahtuu virheitä ja huonoja päätöksiä. Maggie Fitzgerald on köyhä tarjoilija, joka haluaa nyrkkeilijäksi. Hän menee Frankien kuntosalille ja pyytää häntä omaksi valmentajakseen. Frankie, joka ei aluksi suostu valmentamaan naista, myöntyy lopuksi ja alkaa pitkä ja vaivalloinen tie kohti suuria kehiä. Tarinaa värittää kuntosalilla asuva yksisilmäinen nyrkkeilijäveteraani, Morgan Freeman.

Nyrkkeilydraama vanhasta miehestä ja nuoresta naisesta on kaukaa haettu idea, mutta toimii loppupeleissä. Alkuun hieman tyhjältä tuntuva elokuva lähtee käyntiin kunnolla vasta puolivälissä, mutta sen jälkeen ruudun edestä on vaikea lähteä ennen surullista loppua. Million Dollar Baby on yksi Eastwoodin parhaimmista elokuvista. Sen todistaa myös, että se voitti vuoden 2005 Oscar-gaalassa palkinnot seuraavissa kategorioissa:

Paras elokuva
Paras ohjaus (Clint Eastwood)
Paras naispääosa (Hilary Swank)
Paras miessivuosa (Morgan Freeman)

Elokuvasta on olemassa Suomessa DVD- ja Blu-Rayversiot, jotka ovat melko helposti löydettävissä.

Million Dollar Babyssa vedetään likkaa turpaan ja kunnolla.

Clint Eastwood on tähdittänyt myös muita menestyselokuvia kuten:

Vain Muutaman Dollarin Tähden,(Per qualche dollaro in piu), 1965
Dollaritrilogian toinen osa, jossa mies vailla nimeä toimii palkkionmetsästäjänä ja kilpailee suuresta saalista alan ammattilaisen kanssa. Ammattilaista esittää western-legenda Lee Van Cleef.

Hyvät, Pahat ja Rumat,(El buono, il brutto, il cattivo), 1966
Dollaritrilogian viimeinen osa, joka kuuluu kaikkien aikojen parhaimpiin elokuviin ja on ehdottomasti mainioin ikinä tehty lännenelokuva. Mies vailla nimeä lyöttäytyy yhteen meksikolaisen rötösukon kanssa löytääkseen sotilaiden kullan. Kultaa etsi myös Lee Van Cleef. Taustalla raivoaa Yhdysvaltain sisällissota.

Kotkat kuuntelevat (Where Eagles Dare), 1968
60-luvulle tyypillisessä, mutta jännittävässä sotaelokuvassa ryhmä kommandoja saa tehtäväkseen hyökätä saksalaisten linnakkeeseen. Mukana myös legendaarinen Richard Burton, sekä Ingrid Pitt, Puolan näyttävä lahja maailmalle.

Joe Kidd, 1972
Joe Kidd saa pyynnön lähteä jahtaamaan suurta maaherraa vastustavia kapinamielisiä. Matkalla hän kuitenkin saa tietää, kuka on tarinan todellinen rosvo.

Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales), 1976
Westerniä parhaimmillaan. Josey Wales-niminen maanviljelijä sotkeutuu rikolliseen maailmaan ja pääsee juuri ja juuri pakoon hänet pettäneiltä roistoilta. Alkaa pakomatka, jonka aikana mukaan tarttuu kaikenkarvaista väkeä.

Kalpea Ratsastaja (Pale Rider), 1985
Hieman erilaisessa westernissä Eastwood esittää ''saarnaajaa'', joka eksyy pieneen kaivosyhteisöön. Kaivosyhteisöä ahdistelee jatkuvasti joukko rosvoja, joka yrittää saada kullanetsijät katoamaan. Saarnaja nostaa uuden laumansa taisteluun heitä vastaan.

Gran Torino, 2008
Tarina Korean sodan veteraanista, joka jää vaimonsa kuoltua yksin. Naapurusto on täynnä aasialaisia maahanmuuttajia, pahimmat viereisessä talossa. Mies kuitenkin joutuu tutustumaan heihin miltei pakon edessä ja oppii heistä asioita, joita ei olisi uskonut.

Eastwoodin filmografiaan kannattaa tutustua tarkemmin Wikipedian tai IMDB:n kautta, sillä se sisältää hyviä elokuvia aivan liian paljon. Kirjoittamani artikkeli on esittänyt hänen tuotannostaan vain pienen osan. Tämän tekstin ilmestyessä Clint Eastwood on 83-vuotias ja jatkaa edelleen elokuvien parissa.

Päivityksiä

Tästä lähtien sivun ylälaidasta voi valita elokuvat-sivun, josta löydät aakkosjärjestyksessä Kaikki esitellyt elokuvat. Myöhemmin tulen lisäämään sivulle myös elokuvien tietoja (Valmistustietoja, ikärajoja, julkaisutietoja)

Viimeistään viikonloppuna on luvassa mega-artikkeli miehestä nimeltä Clint Eastwood.

The New Barbarians (I nuovi barbari)

Eksploitaatioelokuvien kirjoon mahtuu jos jonkinmoista teosta. Puhtaasti rahastusmielessä tehtyihin elokuviin väännetään jotakin hyvin myyviä elementtejä väkisin. Sen takia esimerkiksi seksikohtauksia ja väkivaltaa voi olla täysin vääränlaisissa elokuvissa. Yleistä on myös kaikkien käytettävissä olevien ideoiden heittäminen samaan elokuvaan, jonka lopputuloksena on yleensä täysi sekasorto.

Kuitenkaan ei ole kovin montaa elokuvaa, jossa yhtä monta hullua ideaa olisi tungettu samaan tarinaan. Elokuvan miespuolisen päähenkilön perseraiskaus, räjähtäviä nuolia ampuva neekeri, sekä homoseksualistinen rosvojoukko, jonka ainoa päämäärä on tappaa ja tuhota, miltä kuullostaa?

Legendaarinen eksploitaation mestari Enzo G. Castellari ohjasi elokuvan The New Barbarians vuonna 1982. Elokuva on alusta loppuun vähintääkin kyseenalainen luomus. Sen pääosissa ovat Giancarlo Prete ja Fred Williamson (joka näytteli myös Castellarin sotaklassikossa Kunniattomat paskiaiset) ja mukana on myös B-luokan elokuvien veteraani George Eastman.

Eletään vuotta 2019. Ydinsota on pyyhkäissyt maailman yli ja eloonjääneitä ei paljoa ole. Selvinneitä häiritsee jatkuvasti One-nimisen sekopään johtama joukko rötösukkoja, joilla on selittämätön halu tappaa ihmisiä eri tavoilla. Kaksi vaeltajaa, Scorpion ja Nadir lyöttäytyvät yhteen tuhotakseen nämä miehet. Molemmilla on hullunkuriset ajokit, sekä sitäkin hullunkurisemmat asearsenaalit.

Taistelussa pahaa vastaan Scorpion kaataa naiset, mutta myös kumartuu miehille, ja Nadir jakaa oman käden oikeuttaan siinä missä huonoja repliikkejäkin. Mukaan mahtuu myös rasittava kiintiölapsi, avuttomia sivullisia, sekä b-luokan loppuselvittely vailla vertaa.

Elokuva on kuvattu Italiassa, ympäristöstä päätellen jollakin kaatopaikalla. Myöskään lavastukseen ei ole paljoa panostettu, sillä tarina on viety tulevaisuuteen lähinnä foliopaperilla sekä halvoilla rooliasuilla. Juonesta ei kannata edes aloittaa, mutta kun on jo kerrottu, että päähenkilö pääsee peppuneitsyydestään ja elokuvassa nähdään kummallisia aseita ja ajoneuvoja, niin luulisin viisaimpien tietävän mitä odottaa.

Mutta onko elokuva katsomisen arvoinen. Kyllä on. Ei tosin juonen, eikä henkilöhahmojen takia. Eikä (todellakaan) myöskään visuaalisuutensa puolesta. The New Barbarians tarjoaa kuitenkin aitoja kalkkuna-arvoja ja parhaan mahdollisen esimerkin siitä, kuinka yritetään saadaa niin paljon niin vähällä. Ja en oikeastaan tiedä miksi, mutta elokuvan heikosti sunnitellut kohtaukset osaavat olla melko huvittavia.

The New Barbarians on oikeutetusti (?) julkaistu suomessa DVD:lle Fireboxin toimesta, löytyy vaikkapa CDON:ilta tai sellaisesta leffaparatiisista, kuin Levykauppa Äx.

Elokuvan pääpahis, George Eastmanin esittämä on One on todella hauska. Taustalla tulevaisuuden rosvoja.

Hiihtopartio (Ski Patrol)

Olen nähnyt monenlaisia elokuvia, korealaisesta länkkäristä meksikolaiseen tieteiskauhuelokuvaan. Kuitenkin Hollywood-tuottoinen amerikkalaisteos Suomen Talvisodasta on jäävuorten ja kaikkien kivikasojen huippu. Yle Teema esitti tämän hetki sitten julkisuuteen päätyneen elokuvan Kino Klassikossa joulukuun alussa. Olin siihen mennessä lukenut elokuvasta arvostelun suuren ja mahtavan Elitistin nettisivuilla ja arvostelun hilpeys iski minuun heti.

Vuonna 1940 valmistunut elokuva oli kadoksissa pitkään. Sen takia se on ilmestynyt Suomen mediaan vasta nyt. Elokuvan on ohjannut Lew Landers ja sen pääosissa esiintyvät melko tuntemattomat Philip Dorn ja Stanley Fields. Tarina seuraa Kaliforniassa kuvattua Suomen talvisotaa kaikessa hilpeydessään.

Talviolympialaisissa suomalainen Ryder menettää kultamitalin Neuvostoliiton Ivanille pelastettuaan tämän hengen. Sitten kisan jälkeen ylistetään kansojen välistä veljeyttä. Sen jälkeen sopivasti Siirrytään Suomeen (??????????) jossa syttyy sota. Suomalaiset lähtevät Kalifornian vuoristoon torjumaan Puna-armeijaa ja vaihtavat epäilyttävän keskieurooppalaiset kansallisasunsa lumipukuihin ja metsästyskivääreihin. Sitten taistellaan Itävaltaa muistuttavassa maisemissa ja puolustaudutaan neukkujen epärealistiselta vuorenräjäytysyritykseltä.

Elokuvan ilmestymisen aikaan Yhdysvaltoja ei oltu vielä vedetty mukaan toiseen maailmansotaan, joten elokuva saattoi helposti olla sodanvastainen, mitä Hiihtopartio onkin. Se on myös historiallisesti ja maantieteellisesti erittäin epätarkka. Suomalaiskatsojasta voi tuntua huvittavalta ja ehkä jopa hieman loukkaavalta nähdä, miten maatamme on kuvattu noin 70 vuotta sitten Hollywoodissa. Tarina olisi voinut olla hyvä, mutta siihen ei voi keskittyä elokuvan toeteutuksen ollessa niin häiritsevä.

Mitään tallenteita elokuvasta ei ole, eikä niitä myöskään tule, ainakaan suuryhtiön toimesta. Joku independent-julkaisijafriikki voisi tehdä tästä Blu-Rayn mutta ei Ski Patrol siitä katsomisen arvoiseksi muuttuisi. Ainoa syy katsoa kyseinen eepos on halu nähdä, kuinka taidokkaasti Hollywoodissa on osattu heittää aivot narikkaan jo yli 70 vuotta sitten. Jos tämä oli menneisyys, ei ole mikään ihme, että lapset amerikkalaiskouluissa luulevat Suomen olevan Meksikon pääkaupunki.

Elokuvan ns. suomalaisia esittävät henkilöt eivät ilmeisesti olleet ikinä käyneet Suomessa.

Dracula, Pimeyden Ruhtinas (Dracula, Prince of Darkness)

Hammerin Dracula-sarja on klassisen ja modernin kauhun taitteeseen osunut kokoelma klassikoita, huonoja ja hyviä. Sarjan toinen osa Pimeyden Ruhtinas mielletään joskus myös kolmanneksi, sillä ensimmäisen Draculan jälkeen ilmestyi vampyyrielokuva Brides of Dracula, jossa itse Dracula ei varsinaisesti esiinny.

Dracula- Pimeyden Ruhtinas on vuonna 1966 valmistunut elokuva, josta vastasi Hammerin ohjaajamestari Terence Fisher.

Tarina alkaa siitä, mihin ensimmäinen elokuva jäi. Lyhyehkössä prologissa selvitetään, miten Dracula aikoinaan kuoli ja sitten siirrytään hänen kotiseudulleen kymmenen vuotta myöhemmin. Kaksi englantilaista pariskuntaa, Alan ja Helen ( Charles Tingwell ja Barbara Shelley) sekä Charles ja Diana (Francis Matthews ja Suzan Farmer) ovat Keski-Euroopassa lomalla ja päätyvät Klausenbergin kylään, jossa he tapaavat isä Sandor-nimisen munkin, joka varoittaa heitä menemästä läheiseen Karslbadin kaupunkiin.

Ylimieliset englantilaiset eivät piittaa munkin neuvoista tuon taivaallista ja kappas kummaa, matkanteko katkeaa metsän keskelle kun hevosvankkurien kuljettaja ei suostu jatkamaan sillä päivä on jo pitkällä. Nelikko jää yksin metsän keskelle ja pimeäkin alkaa häämöttää. Lähellä on kuitenkin linna jonne ystävykset päättävät mennä yöksi. Päätös jota ei olis pitänyt tehdä. Yöllä heikoin lenkki Helen saa pahoja aavistuksia ja murhenäytelmä alkaa.

Dracula - Pimeyden ruhtinas oli ensimmäinen näkemäni Hammer-kauhuelokuva. Tämä oli sikäli hyvä että tällä tapaa innostuin studiosta, mitä ei olisi tapahtunut, jos olisin nähnyt ensimmäiseksi vaikkapa sarjan viimeisen osan. Tässä vaiheessa sarjaa, vampyyrissa on vielä hyvin potkua ja ideoita ei ole kulutettu loppuun. Tosin elokuva päättyy hieman kömpelöön loppuhuipennukseen, mutta se jääkin pieneksi miinukseksi.

Christopher Lee on elokuvassa täysin mykkä, mutta se ei juuri hänen esitystään heikennä. Elokuvan ansioihin voi lukea myös Barbara Shelleyn, joka oli 60-luvulla yksi Hammerin vakiokasvoista. Tekijätiimikin on miltei sama kun ensimmäisessä Dracula-elokuvassa. Tästä johtuen elokuvilla ei keskenään ole kovinkaan paljon eroja laadun suhteen. Jälleen kerran nautitaan Technicolorista ja kauniiden naisten keskeisestä asemasta verenimijäkultissa. Van Helsing on vaihdettu kirkkoon jota edustaa isä Sandor (Andrew Keir)

Pimeyden ruhtinas on katsomisen arvoinen. Se on jännittävä ja hyvin tehty. Se ei kuitenkaan tuo enää mitään ennennäkemätöntä valkokankaalle edeltäjänsä tavoin, joten mitään tähdellistä on turha odottaa. Jos kuitenkin pidät kauhusta ja nostalgisista technicolor-leffoista, valitse tämä.

Elokuvasta on vaikea saada tallennetta, suomalaisjulkaisua ei edes ole. Englantilaisina julkaisuina DVD-painoksia löytyy ja tämä on myös yksi Hammerin Blu-Raylle päässeistä elokuvista. MTV3 esitti elokuvan kerran pitkäperjantaiyönä, muistaakseni vuonna 2004. Toivottavasti joskus vielä uudestaankin.

Barbara Shelleyn esittämä Helen, joka on jo muuttunut Vampyyriksi.