The Thing- ''se'' jostakin (The Thing)

Yhdysvaltalainen John Carpenter on mainio nimi elokuvaohjaajien joukossa. Vaikka hänen tuotantonsa on monipuolinen, on Carpenter kunnostautunut erityisesti juuri kauhun alalla. Tästä hyvä esimerkki on The Thing - ''se'' jostakin, uudelleenfilmatisointi vuoden 1951 elokuvasta ''Se'' Toisesta maailmasta.

Amerikkalaisen tutkimusaseman päivä Etelämantereella saa yllättävän käänteen, kun heidän leiriinsä saapuu koira, ja sitä jahtaava helikopteri. Helikopterista tulevat norjalaiset avaavat vahingossa tulen kohti amerikkalaisia yrittäessään tappaa koiraa ja saavat surmansa. Amerikkalaiset vievät koiran turvaan omien koiriensa kaveriksi.

Aseman lääkäri Copper ja pilotti Macready lähtevät norjalaisten tutkimusasemalle selvittämään, mitä on tapahtunut. Saapuessaan he huomaavat että asema on palanut maan tasalle, ja kaikki ovat kuolleet. He löytävät norjalaisten muistiinpanoja, sekä pahoin epämuodostuneen ihmisen ruumiin, joka herättää suurta hämmästystä. Mitä on tapahtunut? Ja minkä salaisuuden koira pitää sisällään?

Elokuva nojaa vakaasti tehokkaisiin kauhuelementteihin kuten pelottava kuvamateriaali, erittäin synkkä tunnelma, body horror, ja ahtaan paikan kammo. Katsojalle tulee väkisin hieman ahdistunut olo seuratessaan lumen saartamaa tutkimusasemaa, ja sen lähes näkymätöntä vihollista. Ja kun uhka viimein näkyy, niin silloin ei ehkä haluaisi katsoa. Elokuva on tehty taidokkaasti, se tuo jatkuvasti uusia yllätyksiä, ja kuitenkin on loppuun asti erittäin salaperäinen.

Vuonna 1982 ensi-iltansa saanutta elokuvaa tähdittävät mm. Kurt Russell, Keith David ja Wilford Brimely The Thing muistetaan lähinnä huimista erikoistehosteistaan, mitkä saivat niskavillat pystyyn paatuneemmallakin katsojalla. Niistä saadaan kiittää Rob Bottenia, alan spesialistia. Elokuvassa kuullaan myös Ennio Morriconen musiikkia.

The Thing on hyvää tieteiskauhua. Siinä on pelottavia ja järkyttäviä kohtia, mutta ei mitään, mistä menettäisi yöunensa. Suosittelen lämpimästi. CDON:ilta on saatavissa ainakin pohjoismainen Blu-Ray. Myös MTV3 esittää tätä klassikkoa silloin tällöin.

Elokuva muistetaan taidokkaan pelottavista erikoistehosteistaan.

Stalingrad

Stalingrad on saksalainen Joseph Vilsmaierin ohjaama elokuva vuodelta 1993. Pääosissa näyttelevät Thomas Krestchmann, Dominque Horwitz, Jochen Nickel sekä Sebastian Rudolph. Venäläisen Irinan roolissa nähdään sittemmin edesmennyt Dana Vavrova. Elokuva kertoo nimensa mukaisesti surullisenkuuluisasta Stalingradin taistelusta 1942-1943. Elokuvaa on kuvattu mm. Suomessa.

Elokuu 1942. Sotamiehet Rohleder ja Reiser lepäävät Italian auringossa. Heidän joukkueensa on juuri palannut Afrikasta, ja saanut uuden johtajan, nuoren luutnantti Von Witzlandin. Lyhyen palkintoseremonian jälkeen he saavat tietää, että heidät lähetetään valtaamaan Stalingradin kaupunki.

Taistelut kaupungissa riehuvat julmina, vähän väliä joku putoaa joukosta pois ja miesten hermot alkavat olla riekaleina. Ikävä käännös tapahtuu, kun venäläiset saartavat hyökkäävät saksalaissotilaat Stalingradiin, ja alkaa hirmuinen eloonjäämiskamppailu. Samaan aikaan Venäjän hyytävä talvi iskee...

Elokuvassa näytetään rankkoja taistelukohtauksia, mutta se ei ole toimintaelokuva. Tarina keskittyy muutamien miesten ympärille, esittelee heidän näkemyksiään sodasta ja suhtautumistaan karmeaan kohtaloonsa, mikä heille elokuvan edetessä selviää. Joukkoon mahtuu monenlaista hiihtäjää, fanaattisia natseja, nuoria ja naiiveja, taistelun kovettamia korstoja ja ammattiupseereja. Saksalaisille tuttuun tyyliin natsit ovat murhanhimoisia psykopaatteja, nuori Wehrmachtin upseeri joutuu valitsemaan käskyjensä ja hengissä selviämisen välillä ja taistelujen kovettamat sotamiehet arvostelevat Kolmannen valtakunnan koneistoa ehtimiseen. Kliseisyys ei kuitenkaan haittaa. Sillä elokuva on harvinaisen hyvä kaikessa karmeudessaan.

Saksalainen sotaelokuva on lajinsa parhaimmistoa. Stalingrad on saksalaisen sotaelokuvan parhaimmistoa. Siinä on kylmää ja realistista otetta, mutta se on samalla erittäin dramaattinen ja surullinen. Tätä katsoessa tulee väkisinkin paha mieli. Hyvät kärsivät siinä missä pahatkin, kaikkia satutetaan eikä kenelläkään ole kivaa (pl. elokuvan alku, jossa kaikilla on kivaa) vaan helvetti on irti koko ajan.

Stalingrad kannattaa katsoa ehdottomasti. Se on hienosti tehty elokuva vaikka itse sisällössä ei ole mitään hauskaa. Scanbox on painanut tämän klassikon DVD:lle Suomessa. Itse tilasin sen täältä:
Varusteleka.fi  Katsoin myös Youtubesta kiinnostavan kolmiosaisen pätkän, Behind the Scenes, joka valottaa suurta työtä näin mestarillisen elokuvan takana.

Elokuvassa ei paljoa naurua viljellä.

Triviaa:
Kretschmann oli ilmeisesti niin vakuuttava roolissaan, että hän päätyi näyttelemään saksalaisupseereja tai kolmannen valtakunnan avainhenkilöitä läpi uransa eikä loppua näy vieläkään.

Thomas Kretschmannin rooleja saksalaisena upseerina   

Kapteeniluutnantti Günther Wassner elokuvassa U-571 (2000)
Kapteeni Wilm Hosenfield elokuvassa Pianisti (2002)
Ludwig Cremer elokuvassa In enemy Hands (2004)
SS-Obergruppenführer Hermann Fegelein elokuvassa Perikato (2004)
Majuri Franz Bietrich elokuvassa Head in the Clouds (2004)
Adolf Eichmann elokuvassa Eichmann (2007)
Kenraalimajuri Otto Ernst Remer elokuvassa Valkyrie (2008)
Suuramiraali Karl Dönitz TV-elokuvassa The Sinking of Laconia (2011)
Peter Kahn elokuvassa Stalingrad (2013)

Timantit ovat ikuisia (Diamonds are Forever)

George Lazenbyn ura Bondina jäi lyhyeksi, niinpä Sean Connery suostuteltiin palaamaan hahmoon (ainakin) vielä kerran. Tuloksena oli perus-Bond, Timantit ovat ikuisia. Elokuvan ohjaajaksi päätyi Guy Hamilton, joka oli jo kunnostautunut James Bondin parissa ohjattuaan elokuvan 007 ja kultasormi.

James Bond tappaa Blofeldin ollessaan lomalla, ja takaisin tullessaan saa kiitokseksi uuden tehtävän. Tiedustelupalvelu on päättänyt tehdä selvää timanttien salakuljettajista. Bond lähetetään asialle, ja hän huomaakin olevansa keskellä paljon suurempaa rikollisyritystä. Ja kaiken takana tuntuu taas olevan tuttu naama.

Järjestyksessä seitsemäs virallinen Bond-elokuva osoitti, että Connery alkoi olla liian vanha rooliin, vaikka hänessä riittikin hyvin potkua. Toinen häiritsevä valinta oli Blofeld, jonka esittäjäksi valittu Charles Gray oli jo esiintyny Bondin rinnalla elokuvassa Elät vain Kahdesti. Desmond Llewelyn jatkaa roolissaan Q:na ja Lois Maxwell näyttelee Moneypennyä. Bernard Lee on M.

Timantit ovat ikuisia on hieman ideoita vailla, mutta ei silti ole huono. Siinä on edeltäjiään enemmän komiikkaa, esimerkkinä mainittakoon Bruce Gloverin ja Putter Smithin esittämä hintahtava tappajakaksikko, joita on hauskaa seurata läpi elokuvan. Myös Conneryn suhtautuminen omaan rooliinsa on hieman hassua, hän tuntuu heittävän homman läskiksi, ja silti onnistuu tuomaan uskottavuutta Bondin hahmoon.

Tästä elokuvasta eteenpäin Bond alkoi esiintyä kävelevänä katastrofina, joka tuhosi paikat ympärillään, tällä kertaa avuruustutkimuskeskuksesta aina öljynporauslauttaan. Tulevissa elokuvissa alkoikin sitten ympäristöä suorastaan sortua ympäriltä, lopulta aina M:n päämajaa myöten (Bond teki reiän seinään ajamalla sen läpi veneellä elokuvassa Kun maailma ei riitä).

Katsomisen arvoinen, niin kuin kaikki muutkin Bondit. Ei ole kuitenkaan sieltä parhaimmasta päästä. DVD-julkaisuista ei tarvitse edes aloittaa, mutta sanottakoon, että viime aikoina kaikki James Bondit on julkaistu myös Blu-Raylle lukuisten ekstrojen kera.

''Meidän on tuhottava Lontoo. Satelliitti olisi nyt Kansasin yllä, mutta jos tuhoamme sen, kukaan ei saa koskaan tietää.''

Taivas ja helvetti (Tengoku to jigoku)

Aasiaviikon päätteeksi oli hyvä palata Kurosawaan elokuvan Taivas ja helvetti merkeissä. Latasin tämän hetken mielijohteesta, sillä DVD-julkaisu olisi pitänyt tilata ulkomailta asti. Elokuva osoittautui hyväksi valinnaksi. Se valmistui vuonna 1963 ja oli menestys Japanissa. Sittemmin se on kuitenkin jäänyt Kurosawan muiden teosten varjoon.

Kenkäyhtön johtaja Gondo (Toshiro Mifune) käy vakavia neuvotteluja. Samaan aikaan hänen poikansa kidnapataan. Pojasta vaaditaan suuret lunnaat, mutta samaan aikaan poika ilmestyykin kotiin. Kidnappaajat ovat kaapanneet väärän pojan. Onko Gondo valmis maksamaan hänestä koko omaisuutensa ja ajamaan itsensä vararikkoon? Hänen on pakko pyytää apua poliisin erikoisryhmältä.

Amerikkalaiseen poliiskertomukseen perustuva Taivas ja helvetti on toimiva jännäri. Mifunen suoritus on hyvä, niinkuin aina. Mukana on poliisin erikoisyksikön johtajana Tatsuya Nakadai, joka oli myös tuttu näky Kurosawan elokuvissa. Gondon vaimoa esittää toinen Kurosawan suosima näyttelijä 60-luvulta, Kyoko Kagawa.

On kuitenkin turha odottaa mitään Seitsemän Samurain tai Rashomonin kaltaista mestariteosta. 60-luvulle tultaessa Kurosawa oli jo maineensa luonut, ja hänelta tuli hyvään tahtiin ihan tavallisia elokuvia, joissa ei enää ollut mitään ihmettelemistä.

Hyvä elokuva, jännitystä ja draamaa, mutta kuitenkin Kurosawan rauhalliseen tahtiin. Suomalaista Sandrew Metronomen DVD:tä on vaikea löytää, sillä sen julkaisu on lopetettu. Ulkomailta saa kyllä kaiken haluamansa, jos vaivautuu. Amazon.com on ihan hyvä paikka. Ja nyt, Aasia tulee jo korvista ulos.

Gondo (Mifune) saa puheluita kidnappaajalta. Vaimo Reiko (Kagawa) oikealla.

P.S. Jos et tiedä, kuka tai mikä on Kurosawa, katso tästä.

Robogeisha

Japanista tulee toisinaan elokuvan mestariteoksia, toisinaan aikamoista paskaa. Viime vuosina vaihtelevaa menestystä poikineet splatter-painotteiset toimintaelokuvat ovat tulleet tutuksi myös suomalaisille, enimmäkseen elokuvafestivaali Night Visionsin ansiosta. Kyseinen nimike on myös julkaissut suomalaisina DVD-painoksina näitä neronleimauksia. Tänään löysin voimaa katsoa ensimmäisen. Sen nimi on Robogeisha.

Elokuva valmistui vuonna 2009 ja sille povattiin jo etukäteen jättimenestystä, sillä tekijätiimi oli synnyttänyt jo yhden samanlaisen elokuvan vuotta aikaisemmin, ja se oli ollut hitti. Ohjaaja Noboru Iguchi tunnetaan räikeän mielikuvituksen miehenä ja ideoita ei ole säästetty tälläkään kertaa, harmi sinänsä että älynväläykset ovat olleet huonoja.

Siskokset Yoshie ja Kikue ovat riitaisia, ovat riitaantuneet pahasti. Ilkeä teräsyhtiön johtaja Kageno kiinnostuu heistä ja kaappaa tytöt käytettäväksi omassa kehitysprojektissaan, joissa naisista muutetaan tappavia robotteja.Tuloksena perseistä lentää miekkoja ja  ninjatähtiä, ihmisien naamoja lävistetään nenällä ja kaikilla on hassut vaatteet.

Robogeisha on toimintakomedia, joka ei paljoa naurata. Suomessa tähän on lyöty K-18 leima, mutta jos lyhyet raakaa väkivaltaa sisältävät kohtaukset poistaisi, olisi kyseessä lastenelokuva. Aihe ja toteutus ainakin viittaavaat siihen vahvasti.

Täysi floppi tämä elokuva ei ole, mutta ei jää siitä kovin kauas. En vaivautunut edes kirjoittamaan päätä käyttäen. Kuten sanottu, juoni ja elokuvan hahmot sopivat 10-vuotiaille lapsille. Tämän lisäksi Robogeisha on suorastaan kyllästetty erilaisilla erikoistehosteilla, joiden laatu on vaihtelevaa. Tekijät ovat ilmeisesti noudattaneet vain mielikuvitus on rajana-toimintamallia, sillä koko elokuvassa ei ole mitään järkeä.

Sci-fi on sci-fiä ja fantasia on fantasiaa, mutta Robogeisha ei mielestäni ole kumpaakaan. Se on sarja kummallisia ideoita koottuna tuntiin ja 40:een minuuttiin. Kurosawa tai Ozu eivät olisi piripäissäänkään voineet suoltaa tällaista paskaa. Toivon että tyylilajin muut elokuvat (joita myös tuli ostettua, voi harmi) ovat parempia, eivätkä anna aihetta epäillä japanilaisen elokuvan nykytilaa samalla tavalla kuin tämä.

Älkää hyvät ihmiset katsoko! Jos kuitenkin on ihan pakko, niin Suomessa elävä Night Visionsin DVD-painos lienee se oikea vaihtoehto. Lainatkaa vaikka jostain, ei kannata montaa euroa maksaa.

Jaksatko 1h 40 min?

P.S. Paskaa

Nanking (Nanjing! Nanjing!)

Luettuani Iris Changin kiitellyn teoksen Nanjingin verilöylystä 1937 kiinnostuin aiheesta sen verran, että katsoin velvollisuudekseni katsoa aihetta käsitteleviä elokuvia. Niitä löytyi useita, mutta kaksi teosta nousi selvästi esille muita enemmän. Surullisenkuuluisa Black sun: The Nanking Massacre, jonka odotan edelleen saapuvan postilaatikkooni, ja uudempi elokuva Nanking, joka on nyt vuorossa.

Kyseinen elokuva on kiinalaisvoimin ja megabudjetilla väsätty ja se valmistui vuonna 2009.  Ohjaajana toimi Lu Chuan. Nanking (englanninkieliseltä nimeltään City of Life and Death) on historiallisesti tarkka, joskin hieman mieto kuvaus japanilaisten hirmutöistä Kiinan tuolloisessa pääkaupungissa. Se keskittyy kuvaamaan verilöylyä useista näkökulmista: Välillä seurataan japanilaista sotamies Kadokawaa, välillä kiinalaisia sotavankeja sekä siviilejä ja välillä John Rabea, kuuluisaa natsia, joka pelasti tuhansia ihmishenkiä kaupungin kaaoksessa.

Nankingin tavoite on olla opettavainen elokuva ja sen pyrkii esittämään tapahtumat realistisesti. Tämä osaltaan vähentää varsinaisen juonen keskeistä asemaa, ja elokuvaa tuntuukin välillä pomppivan kohtauksesta toiseen kummallisesti. Siinä ei ole huikeaa loppuräiskintää, mutta tällaisessa elokuvassa sitä tuskin moni kaipaa.

Elokuvan arvoa vähentävät julmuuksien kuvaukset, jotka näytetään kummallisessa valossa. Tuntuu aivan siltä, kuin niitä yritettäisiin hieman kaunistella. Häiritsemään jää myös se, että julmuuksia tekevät japanilaiset näytetään kovin syyllisyydentuntoisina, mitä he eivät tämän asian suhteen ole vielä nykyäänkään.

Nanking on tarkoitettu henkilöille, jotka haluavat sivistää itseään tai katsoa vakavaa draamaa. Ei ole mikään hilpeä elokuva, mutta ei myöskään ylitsepääsemättömän raaka, kuten 14 vuotta aikaisemmin  valmistunut toverinsa, jonka näkemistä jännitän jo nyt.

Melko uusi Blu-Ray julkaisu, löytyy aika monesta viihde-elektroniikan paratiisista, kuten vaikkapa Anttilasta.

P.S. Elokuva on mustavalkoinen.

Samurai Assassin (Samurai)

Legendaarinen miekanheilutuselokuvien tähti Toshiro Mifune teki monia upeita rooleja vielä senkin jälkeen, kun hänen yhteistyönsä Akira Kurosawan kanssa oli päättynyt. Yksi näistä rooleista oli vuonna 1965 valmistuneessa elokuvassa Samurai Assassin, joka on julkaistu pohjoismaisena DVD:na 2008. Elokuvan on ohjannut Kihachi Okamoto, joka tunnetaan myös elokuvasta Sword of Doom.

Niiro Tsurichiyo (Mifune) on aatelismiehen poika. Hänen elämänsä on ollut aikamoista alamäkeä viime aikoina. Tyytymättömänä elämäntilanteeseensa, taitavana miekkamiehenä tunnettu Niiro liittyy Mito-klaaniin, joka aiko syöstä vallasta istuvan shogunien johtajan. Hänen henkilökohtaiset ongelmansa kuitenkin sekoittavat pakkaa aina silloin tällöin.

Samurai Assassin on tavallinen japanilainen miekanheilutuselokuva. Juuri sitä, mitä siltä voi odottaa, ei enempää eikä vähempää. Mifune esittää taas vähäsanaista samuraita, joka jakaa oikeutta miekkansa kanssa. Hänet ympäröivät nuoremmat ja kokemattomat miekkailijat, joilla hän tutun kuvion mukaan jakaa oppejaan.

Elokuva on... ihan kiva, mutta siitä on vaikea nostaa esiin mitään erikoista. Kurosawan samuraielokuvien tapaan se ei tarjoa hauskoja kohtauksia tai stereotypisia henkilöhahmoja, vaan on jotenkin vakavampi. Samurai Assassin välttää koomisia vivahteita ja vaikuttaa ehkä juuri siksi todella synkältä (Siihen voi olla syynä myöskin elokuvan surullinen loppu).

Okamoto on tehnyt elokuvasta kuitenkin hieman hidastempoisen, joka tuo mieleen esimerkiksi Seitsemän Samuraita. Kurosawan elokuvista tuttu on myös Masaru Sato, joka on säveltänyt musiikin tähänkin elokuvaan.

Niin, Suomesta löydät tämän elokuvan DVD:nä, joko erikseen tai osana viiden elokuvan laatikkoa, joka kulkee nimella Samurai Cinema Classics. Ihan katsomisen arvoinen elokuva, mutta älkööt maksako kovin paljoa, todennäköisesti yksi kerta riittää.

Mifunen esittämällä Niirolla ei pyyhki elämässä hyvin. Takana toinen japanilaisten elokuvien veteraani, Eijiro Tono.

Hyvä, Paha ja Outo (Joheunnom nabbeunnom isanghammon)


Korealainen länkkäri on sitä itseään. Se antaa myös hyvän vihjauksen siitä, että hyviä elokuvia tehdään vieläkin, ehkä ne vain tulevat muualta kuin Yhdysvalloista. Tämä vuonna 2008 valmistunut hullunkurinen mestariteos on harvinaisen hienoa katsottavaa. Sen on ohjannut Kim Jee-woon. Ei liene tarpeellista kertoa, mistä elokuva on ammentanut nimensä.

Samasta kehdosta on peräisin myös juoni. 30-luvun Mantsuriassa tapahtuu kaikenlaista. Japanilaiset käyvät voittoisaa sotaa. Kaupungit kuhisevat pakolaisia ja rikollisia. Ympäristö on kuin luotu onnenonkijoille. Paha (Byung-hun Lee) on palkkamurhaaja, joka saa tehtäväkseen kaapata aarrekartan eräässä junassa matkustavalta japanilaiselta. Samaan aikaan Outo (Kang-ho Song) ryöstää kyseistä junaa ja löytää kartan. Myöhemmin kuvaan astuu myös Hyvä, (Woo-sung Jung) taitava palkkionmetsästäjä, joka on lähtenyt etsimään pahaa rahan toivossa. Kolmikon kiinnostus keskittyy kuitenkin aarrekarttaan ja Gobin autiomaahan kätkettyyn aarteeseen.

Vastassa on kieroja virkamiehiä, maantierosvoja ja jopa Japanin keisarillinen armeija. Matkasta tulee pitkä ja vaivalloinen. Toimintaa on luvassa heti alusta asti, eikä nyt puhuta mistään vanhanaikaisesta välienselvittelystä, vaan varsin vauhdikkaasta menosta. Elokuvan visuaalinen kauneus antaa myös hyvää makua sen seuraamiselle. Tavallisesti erittäin tökkönä tunnettu aasialainen elokuva iskee nyt 10 000 000$ budjetilla ja joka penni on käytetty oikein.

Ainoa pieni epäkohta, mikä minua jää häiritsemään on henkilöhahmojen ulkonäkö, mikä ei ole ihan ajanmukainen. Päärooleissa on kuitenkin niin tyylikkäitä hahmoja, että sen on vaikea antaa haitata. Hahmoilla on myös oma tarinansa, joka avautuu vähitellen elokuvan edetessä. Se lisää katsojan mielenkiintoa huomattavasti.

Ehdottomasti parasta elokuvaa 2000-luvulta, tällaista ei enää tehdä paljoa. Osta, lainaa, varasta, kunhan katsot.

Suomalainen Night Visions on julkaissut tämänkin elokuvan DVD:nä ja suomalaisittain harvinaisena Blu-Rayna. Laadukasta elokuvaa on kiva seurata, kun kuvakin on laadukas. YLE Teema on esittänyt elokuvan vuonna keväällä 2013.

Elokuvan lopussa lähdetään räiskimään Gobin autiomaahan.

Bamboo House of Dolls (Nu yi zhong ying)

WiP (Women in Prison) on kieltämättä yksi hullunkurisimpia elokuvan tyylilajeja, mitä kultainen 60-luku on maailmaan suoltanut. Sen keskeisimpiä tarkoituksia on kuvata, mitäs muutakaan kuin naisia vankilassa. Eksploitaation keinoin naiset ovat usein alasti, sekä kokevat kidutusta ja raiskauksia. Toiset elokuvat ovat rajuja, toiset eivät.

Bamboo House of Dolls ei ole raju. Se on vuonna 1973 valmistunut Hong Kongin panos kyseiseen genreen. Tämä legendaarisen Shaw Scopen luomus on elokuvana vähän niin ja näin. Elokuvan taso riippuukin lähinnä katsojasta, ja siitä, mitä hän tällaiselta aasiaroskalta odottaa.

Birte Toven esittämä englantilainen hoitaja on juuri sairaalassa hoitamassa kiinalaisia sotilaita, kun japanilaiset hyökkäävät sinne. Hän ja muutama hänen kumppaneistaan joutuvat naisten vankileirille, jossa heitä kohdellaan kuin he eivät olisi ihmisiä ollenkaan. Hän yrittää ystäviensä kanssa paeta, mutta pakoyritys kariutuu siihen, että joku pettää heidät. Juonta maustamaan on laitettu tarina kiinalaisten kullasta, joka on piilotettu lähialueelle.

No mitä Bamboo House of Dolls sitten sisältää. Ei mitään erikoista. DVD:n Takakansiteksti lupaa kovinta naisvankilaelokuvaa ikinä, mutta en ole enää siinä uskossa katsottuani elokuvan. Kyseessä on melko mieto filmi, jossa päärooli on enemmän alastomuudella, ei millään sadistisella vankilamenolla, eikä missään nimessä juonella. Hyvänä puolena mainittakoon kuitenkin ihan kiva soundtrack, (joka tuo hieman mieleen Tarantinon Kill Bill-elokuvat) sekä lopun kamppailukohtaukset, joissa Shaw Brothers-studio pääsee oikeuksiinsa.

Ihan oikean elokuvan ystäville tämä voi olla kärpäsenpaska myyntihyllyssä, mutta jos olet kiinnostunut genrestä, niin katso pois. Turha odottaa kuitenkaan mitään huikeaa. Kauniit naiset, tissit, ja sileät vartalot ovat kyllä aina kivaa katseltavaa, mutta niillekin on oma genrensä. Tässä elokuvassa ne vain saavat minut melkein antamaan itselleni anteeksi, että maksoin kyseisestä elokuvasta 7,95€.

DVD-julkaisu on siis olemassa, ihan suomiversio. Saatavilla enimmäkseen verkkokaupoista. Itse taisin tilata paikasta nimeltään Levykauppa Äx.

Elokuvan alkutekstit muistuttavat vanhasta sananlaskusta: Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Tämän elokuvan myötä alkaa ns. aasiaviikko. Luvassa mestariteoksia ja huikeaa paskaa.

Komisario Palmu-elokuvat

Kun nyt on kotimaiseen filmiin paneuduttu, niin tehdään se kunnolla. Yksi Suomen elokuvahistorian paremmistaälynväläyksistä on Mika Waltarin Komisario Palmu-kirjojen filmatisointi. Kaksi hänen kirjoistaan päätyi elokuvaksi, tämän jälkeen hän teki kolmannen kirjan miltei suoraan käsikirjoituksen muotoon ja neljäs syntyikin jo ilman hänen apuaan. YLE:n kanavat esittävät näitä elokuvia miltei säännöllisesti.

Vasemmalta oikealle Palmu, Virta ja Kokki.

Tarinat sijoittuvat elokuvissa 50-luvun loppuun ja 60-luvulle. Komisario Palmu (Joel Rinne kaikissa elokuvissa) on vanha ja kokenut rikospoliisi. Hän muistuttaa ulkonäöltään paljolti toista vanhaa ja ärtyisää miestä, Josif Stalinia. Palmu pitää yllä rikospoliisin ryhmää Helsingissä apureidensa ylietsivä Kokin (Leo Jokela kaikissa elokuvissa) ja poliisimies Virran (Matti Ranin kaikissa elokuvissa) kanssa. Hänellä on taipumusta pikaiseen kiihtymiseen ja nuorempien ihmisten tahalliseen ärsyttämiseen. Palmu uskoo maalaisjärkeen ja näin ollen onnistuu päätelmissään helpommin, kuin nuori Virta, joka on kirjanoppinut ja painottaa akateemisen sivistyksen tärkeyttä. Kokki on poliisin tehtävissä kokenut mies, joka tuntee hyvin Helsingin ja sen asukkaat. Kolmannessa elokuvassa, Tähdet kertovat, komisario Palmu, Virrasta tehdään rikospoliisin päällikko ja näin ollen hänestä tulee Palmun esimies. Viimeisessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu, Palmu on jo siirtynyt eläkkeelle ja hankkinut itseään huomattavasti nuoremman vaimon.

Neljästä Palmu-elokuvasta ensimmäinen on onnistunein ja viimeinen vähiten onnistunein. Mikään niistä ei kuitenkaan ole huono tai edes keskinkertainen, vaan kaikki ovat melko loistavia. Kaikki elokuvat on ohjannut suomalaisen elokuvan legenda, Matti Kassila.



Komisario Palmun erehdys


Sarjan ensimmäinen teos, Komisario Palmun erehdys, on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi tarkoittaen, että jokaisen suomalaisen pitäisi olla sen nähnyt. Se on mestariteos joka edustaa kotimaisittain erittäin laadukasta elokuvaa erittäin laadukkailla näyttelijöillä. Elokuva valmistui 1960 ja keräsi kriitikoilta ylistystä heti ensi-illasta lähtien.

Komisario Palmun ryhmä saa kutsun helsinkiläiseen kartanoon, jossa suvun rahoilla elänyt rattopoika Bruno on hukkunut kännissä omaan uima-altaaseensa. Kun Palmu tutkii asiaa, hän huomaakin, että kyseessä ei ollut onnettomuus.

Epäiltyjä riittää, ahneesta ex-vaimosta (ohjaajan nättiäkin nätimpi vaimo, Aino Mantsas) vihaiseen tätiin (Saara Ranin), humalaisesta ylioppilaasta (Pentti Siimes) kellarista löytyneeseen kirjailijaan (Leo Riuttu). Poliisi on kovan paikan edessä, varsinkin kun lyhyen ajan sisään saadaan toinenkin ruumis. Elokuva tarjoaakin jännitystä taukoamatta alusta loppuun. Mukaan mahtuu avaruushumala työajalla, salainen pornokirja ja uskomattomia juonitteluja.

Komisario Palmun erehdys on mainio esimerkki klassisesta rikosjännäristä. Yllättäviä juonenkäänteitä, persoonallisia henkilöhahmoja ja ympäristö, joka on kuin luotu mehukasta murhaa varten. Tarina on myös viittaus yhteentörmäyksestä, kun tavalliset ihmiset saapuvat tonkimaan ylemmän yhteiskuntaluokan asioita. Poliisikolmikko aiheuttaakin melkoista sekoilua kartanon murhatutkimuksissa.

Elokuvassa on myös huomattavasti huumoria, josta suuri osa saadaan väännettyä päähenkilöiden hauskoista persoonallisuuksista. Tämä ominaisuus oli mukana kaikissa myöhemmissä Palmu-elokuvissa ja onkin sarjan suurimpia vahvuuksia.

Elokuvassa nähdään myös Pikku Myylle äänensä antanut Elina Salo.



Kaasua komisario Palmu

Vanha rouva löydetään asunnostaan kuolleena. Käy ilmi, että hänet on murhattu kaasulla, ja että ennen murhaa on rouvan lähipiirissä tapahtunut kaikenlaista merkillistä. Palmu, Virta ja Kokki kohtaavat taas haasteita ja kummallisia epäiltyjä mm. uskonlahkoa johtavan pedofiilin sekä villin sukulaispojan ja hänen takertuvan seuralaisensa.

Näyttelijäkaartista löytyvät jälleen Pentti Siimes, Elina Salo ja Aino Mantsas. Mukana tällä kertaa olivat myös Saulo Haarla, Esko Salminen sekä Henny Waljus uhrin roolissa. Kaasua, komisario Palmu ei jää kovinkaan paljoa edeltäjänsä varjoon, vaan antaa jännittävän mysteerin nerokkaalla huumorilla maustettuna.

Aikakaudelle (elokuva valmistui vuonna 1961) hieman hävytön huumori ja persoonalliset hahmot lienevät tälläkin kertaa elokuvan vahvin puoli. Lopputulos on jälleen hieno kokonaisuus, jonka voi katsoa kerta toisensa jälkeen, ei vähiten jännittävien käänteiden tai Elina Salon takia.

Kaasua, komisario Palmu on edeltäjänsä tavoin takuuvarma hitti. Jos et ole nähnyt, sivistyksessäsi on suuri aukko.

Palmu ja Pentti Siimeksen esittämä ''Boheemitaiteilija'' Kuurna.

Tähdet kertovat, komisario Palmu


Waltari kirjoitti käsikirjoitusmuotoisen romaanin Fennada-elokuvayhtiön pyynnöstä. Näin syntyi vuonna 1962 kolmas Palmu-elokuva.

Helsingin Tähtitorninmäellä löytyy kuollut mies, joka paljastuu eläköityneeksi antikvariaatin omistajaksi, joka oli ollut mäellä katselemassa tähtiä. Lähistöltä löytyy myös romutettu auto. Ensin rikospoliisi epäilee nuoria huligaaneja, mutta Palmu on eri mieltä. Miksi nuoret tappaisvat harmittoman ukon? Ja mikä merkitys arvoituksellisella kaukoputkella on? Jälleen kerran sekoilun määrä on päätähuimaavaa, kun tarinaan astuvat mukaan nenäkäs toimittaja, sekä salaperäinen Majuri Vadenblick (Helge Herala).

Tähdet kertovat, komisario Palmu tarjoaa herkullisia henkilöhahmoja aikaisemmista elokuvista jo tutuksi tulleiden näyttelijöiden tulkitsemina. Mukana ovat jälleen Pentti Siimes, Esko Salminen ja Aino Mantsas.

Kolmas Palmu-elokuva antaa myös viittauksia suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta, osansa saavat lehdistö ja vapaa sana, nuorisokulttuuri, ja poliisilaitoksen tekninen kehittyminen. Samalla kuvataan, kuinka vanha Palmu alkaa jo menettää kiinnostustaan, eikä tahdo muutenkaan enää pysyä nuorten poliisien perässä.

Helge Heralan esittämä Majuri Vadenblick muistuttaa hämmästyttävästi jotakuta kuuluisaa henkilöä, mutta ketä?

Vodkaa, Komisario Palmu

Vuosien kuluttua aikaisemmista elokuvista, Virta on nyt töissä sisäasiainministeriössä ja Kokki on perustanut oman ravintolan. He lyöttäytyvät kuitenkin yhteen Virran saatua käskyn tutkia Suomen ja Neuvostoliiton välillä käytävien neuvottelujen ympärillä vallitsevaa kohua. Yllätyksekseen he törmäävät eläkkeelle jääneeseen Palmuun.

Neuvottelujen aikana yleisradion toimittaja pääsee hengestään ja kun Virran edustama virkavalta pidättää väärän miehen, saa Palmu Yleisradiolta tehtävän selvittää oikea murhaaja. Suhteet itänaapuriin ovat koetuksella, kun tutkimusten aikana selviää yhtä ja toista mm. käydyistä neuvotteluista.

Kolmesta aikaisemmasta elokuvasta poiketen Vodkaa, komisario Palmulla ei ole enää Mika Waltarin kanssa mitään tekemistä. Se ei myöskään ole perinteinen murhamysteeri, vaan enemmänkin kylmän sodan tyylinen vakoilujännäri, ainakin loppua kohden. Vakionäyttelijkaartia ei enää ole (pääkolmikkoa lukuunottamatta) ja persoonalliset henkilöhahmot ovat kadonneet, poislukien kuitenkin ensimmäisessä elokuvassa esiintynyt Matti Oravisto, joka esittää perinteistä suomalaista ryssänvihaajaa.

Elokuva ei kuitenkaan ole huono, vaikka niin usein väitetään. Siinä on hyvää otetta, ja mielenkiintoinen juoni, joskin tarinassa on hieman vaikea pysyä mukana. Yhteiskunnallisiin aiheisiin viitataan taas, tällä kertaa tarkastelun aiheena ovat suhteet Neuvostoliittoon, joka oli erittäin ajankohtainen asia elokuvan ilmestyessä vuonna 1969. Vodkaa komisario Palmu on myös sarjan ensimmäinen värielokuva, joka tuo tiettyä ilmettä tarinalle.

Viimeinen elokuva nähdään väreissä, mikä antaa tarinalle hyvää potkua.

Komisario Palmu on yksi hienoimpia fiktiivisiä poliisihahmoja, joita tiedän. Hän on myös yksi mieleenpainuvimmista elokuvahahmoista. Neljän elokuvan aikana voi myös hyvin seurata hänen sekä apuriensa elämäntaivalta ja kehittymistä. Tämä on elokuvasarjoissa valitettavan harvinainen piirre. Toinen kiinnostava seikka on Helsinki. Pääkaupunkiseudulla on keskeinen rooli kaikissa elokuvissa, ja sen kuvaaminen on olennainen osa kerrontaa.

Elokuvissa on myös muita toistuvia sivuteemoja, kuten (todella) runsas alkoholin käyttö, sekä nuoret rakastavaiset. Viimeinen elokuva kuitenkin tekee melkoisen poikkeuksen, ehkä juuri siksi, että alkuperäinen käsikirjoittaja oli poissa kuvioista.

Neljään tarinaan mahtuu huumoria, draamaa ja jännitystä. Palmut ovat niin tärkeä osa suomalaista kulttuuria, että jokaisen olisi nähtävä ne. Harmillista, että nykyään ihmiset kiinnostuvat helpommin sellaisestakin roskasta, kuten 21 tapaa pilata avioliitto tai Leijonasydän. Ne ovat toki hyvä esimerkki siitä, kuinka sieluttomia luomuksia voi suomalainen mieli saada rahan toivossa.

Kaikki esitellyt Palmu-elokuvat on julkaistu Finnkinon toimesta DVD:lle. Mukana on myös joitain ekstroja. Nämä tulevat kyllä televisiostakin niin usein, että ei tarvitsisi edes ostaa. Tein sen silti.

Talvisota

Kotimaisen elokuvan maamerkki on Pekka Parikan vuonna 1989 ohjaama Talvisota. Se on yksi parhaista näkemistäni sotaelokuvista ja ehdottomasti paras suomalainen elokuva (Komisario Palmun erehdys sekä Tuntematon sotilas tulevat kyllä hyvin perässä) ikinä. Elokuva pohjautuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin.

Veljekset Martti ja Paavo Hakalan tilalta saavat kutsun ylimääräiseen kertausharjoitukseen. Monien lähikylän tuttujen kanssa he arvuuttelevat, mitä on tapahtumassa. Radiosta tulee pahaenteisiä uutisia ja miesten yksikkö siirtyy kohti itää. Lopulta tulee viesti. Venäläiset ovat hyökänneet ja suomen talvisota on alkanut.

Arki on julmaa: Pakkanen puree ja puna-armeija yrittää jatkuvasti tunkea maahan kymmenkertaisella ylivoimalla. Päivät soditaan ja yöt paikkaillaan päivän menetyksia ja vaurioita. Joku pääsee käymään kotona, joku ei enää näe kotia. Tutut naamat vaihtuvat tuntemattomiin ja jaksaminen alkaa olla romahduspisteessä.

Hieman reilu kolmen tunnin pituiseen elokuvaan mahtuu runsaasti menoa. Tarina keskittyy kuvaamaan sotaa, sotilaita ja elämää rintamalla kotiväkeä kuitenkaan unohtamatta. Elokuva historiallisesti erittäin tarkka. Se kuvaa Matti Laurilan (elokuvassa Esko Salminen) johtaman JR.23:n sekä sen käymiä taisteluita Taipaleenjoella ja Vuosalmella. Elokuvasta saakin paljon enemmän irti, jos on esimerkiksi lukenut Talvsiodan historiaa.

Puhuttaessa talvisodasta puhutaan aina 105:stä kunnian päivästä, kuinka Suomi taisteli ylivoimaista vihollista vastaan ja joskus sen mielletään jopa voittaneen. Pekka Parikka auttaa elokuvallaan ymmärtämään kunnian päivien todellista merkitystä, ja sitä millainen maanpäällinen helvetti on vallinnut itärajalla tuohon aikaan. Talvisota tarjoaa realistisen katsauksen Suomen historian vaikeimpaan aikakauteen. Se ei kaunistele, eikä dramatisoi asioita. Elokuva pitää katsojan hienosti juonessa mukana tekemällä henkilöhahmoista kiinnostavia. Se on aidontuntuinen myös visuaalisesti, sillä erikoistehosteisiin on panostettu ja paljon. Mukana nähdään myös aitoja talvisodan aikaisia panssarivaunuja.

Taneli Mäkelän esittämä Martti on elokuvan päähenkilö, alkuperäisessä kirjassa tapahtumia seurattiin hänen näkökulmastaan.

Suomalaisittain kovaa näyttelijäkaartia edustavat mm. Taneli Mäkelä, Vesa Vierikko, Timo Torikka ja salkkareiden Ismona tunnettu Esko Kovero. Ilmestyessään se oli aikansa katsotuin kotimainen elokuva, ja kahmi kuusi Jussi-palkintoa mm. parhaasta ohjauksesta. Talvisota on säilyttänyt maineensa näihin päiviin asti, ja YLE esittää elokuvaa toisinaan.

Ei kannata, vaan pitää katsoa, varsinkin jos olet aina ollut sitä mieltä että talvisodasta selvisi joku voittajana. Elokuvasta on olemassa teatteriversion DVD-julkaisu, sekä TV-version DVD-julkaisu. TV-versio on viiteen tunnin mittaiseen osaan jaettu eepos, joka näin ollen sisältää siis runsaasti kohtauksia, joita ei alkuperäisessä elokuvassa ole. Molemmat julkaisut ovat ikärajaltaan 11 vuotta, vaikka sisältö onkin poikkeuksellisen väkivaltaista muihin kotimaisiin elokuviin verrattuna.

Näin laadukasta suomitavaraa toivoisi näkevän HD-laatuna. Ehkäpä lähitulevaisuudessa, kuka tietää...

Suomalaiset Taipaleenjoella torjumassa loputtomia venäläisten hyökkäyksiä.