Robocop

Robocop on Paul Verhoevenin ohjaama elokuva. Se valmistui vuonna 1987 ja on saanut kulttistatuksen lähinnä vahvan väkivaltaisuutensa takia. Pääosissa nähdään Peter Weller ja Nancy Allen. Elokuvan pahista esittää 70's show-sarjasta tuttu Kurtwood Smith.

Eletään lähitulevaisuutta. Yhdysvalloissa rikollisuus on täysin karannut käsistä. Poliisi lakkoilee toistuvien kuolonuhrien takia. Suuret teollisuuyritykset kilpailevat keksimällä myyntikelpoisia keinoja rikollisuuden torjumiseksi. Kun Murphy-niminen poliisi pääsee hengestään. Hänen ruumiinsa otetaan hyötykäyttöön, ja hänestä tulee puoliksi ihminen ja puoliksi kone. On syntynyt Robocop, koneenomaisesti toimiva ja lähes voittamaton poliisirobotti. Murphy ei ole kuitenkaan menettänyt kaikkia ihmisen ominaisuuksiaan.

Robocop on kertomus pienestä ihmisestä suurten ihmisten pelinappulana. Yhtiöiden johtajat kilpailevat toisiaan vastaan käyttäen välillä kierojakin konsteja. Ihminen, jota pidetään koneena, jää pahasti välikädeksi. Hän joutuu jahtaamaan rikollisia, vaikka todelliset rosvot ovat hänen kanssaan samalla puolella.

Science fiction ei ole lähellä sydäntäni, mutta Robocop iski vahvasti. Elokuva on hieman kömpelösti kokoon kasattu, mutta se on visuaalisesti vahva, eikä vähiten graafisen väkivaltansa takia. Suuren plussan elokuva ansaitsee myös Kurtwood Smithistä, joka tuo tarinaan potkua tylyllä aseenteellaan.

Robocop on julkaistu suomessa sekä DVD:lle, että Blu-Raylle. DVD:llä löytyy myös kolmen elokuvan boksi, joka sisältää tämän, sekä kaksi tarpeetonta jatko-osaa. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen, ei kuitenkaan ihan heikkohermoisille. Sisältää tyypillistä liioiteltua väkivaltaa.

Hei... sehän on Red Forman..

Yöportieeri (Il portiere di notte)

70-luvun seksisymboli Charlotte Rampling ja Dirk Bogarde nähtiin yhdessä maailman kohutuimmista Art house-elokuvista. Yöportieeri valmistui vuonna 1976 ja on pitää kyseenalaista mainettaan edelleen yllä. Elokuvan on ohjannut Liliana Cavani.

Wien vuonna 1957. Maximilian (Bogarde) on hotellin yöportieeri, jolla on raskas menneisyys takanaan. Hän oli nuorempana SS-joukoissa keskitysleirin vartijana. Max syyllistyi uskomattomiin perversioihin leirillä ja hänellä oli sadomasokistinen suhde naiseen nimeltä Lucia (Rampling), joka selvisi leiriltä. Nyt vuosien jälkeen Max potee syyllisyyttä, ja hänellä on edessään oikeudenkäynti. Eräänä päivänä hotelliin saapuu yllättävä vieras...

Yöportieeri on monikasvoinen elokuva. Osa siitä on tyypillistä eurooppalaista art housea, mistä en ymmärtänyt yhtään mitään. Se oli kuitenkin myös psykologinen katselukokokemus, missä tutkittiin kahta ihmismieltä varsin eriskummallisessa tilanteessa. Loput elokuvasta oli eskploitatiivista, ei kuitenkaan mitään väkivallan ja seksin keskenään jakamaa kuvastoa.

Yöportieeri etenee välillä nykyhetkessä, välillä takaumilla, ja se on tahditettu kovin kummallisesti. Tarinassa pysyy kuitenkin hyvin mukana ja sekoilua, sekä alastonkohtauksia riittää loppuun asti. Yöportieeri on elokuva joka menee ihon alle, joskin aika kummallisella tavalla. Kannattaa katsoa jos äly riittää katsomaan hieman kehittyneempiä elokuvia ja jos Art house on mieleen.

Future Filmin julkaisema DVD on suomalaisen katsojan oletettu valinta, mutta kuvan laatu on käsittelemätön. Taiteellisesti korkealaatuinen elokuva on visuaalisesti suurta paskaa. Myöskin tekstityksissä on toivomisen varaa. Suosittelenkin etsimään import-puolelta esim. ulkomaista Blu-Ray-julkaisua.

Yöportieerissa liikutaan hämärän rajamailla.

Casino

Martin Scorsese tunnetaan parhaiten hänen mafia-aiheisista elokuvistaan. Joukossa muiden varjoon jäänyt Casino (1995), on ehdottomasti yksi vaikuttavimpia rikoskertomuksista, mitä valkokankaalla (tai ruudussa) voi nähdä. Pääosissa nähdään Robert De Niro, Joe Pesci ja Sharon Stone.

1970-luvulle sijoittuvassa tarinassa Sam Rothstein (De Niro) on vedonlyöntiammattilainen, joka unelmoi rikkaan bisnesmiehen urasta. Tilaisuus tarjoutuu, kun hän saa johdettavakseen yhden Las Vegasin suurimmista kasinoista. Kasinon ovat ostaneet itseleen Keskilännen mafiapomot, jotka haluavat lyödä rahoiksi uhkapeliyrittämisen avulla. Rothstein menestyy, eikä vähiten hänen väkivaltaisen apurinsa Nickyn (Pesci) ansiosta. Raha ja valta ovat kuitenkin vaarallinen yhdistelmä, eikä vastoinkäymisiltä voida välttyä.

Luvassa on naisia, viinaa, uhkapelejä, ja väkivaltaa. Voiko enempää toivoa? Kun kaikki elementit laitetaan hyviin kehyksiin ja a-luokan näyttelijöillä, lopputuloksena on kiinnostava, jännittävä, hauska ja siis erittäin toimiva elokuva, joka tosin kärsii hieman ylipitkästä kestostaan. Sen jaksaa kuitenkin hyvin seurata loppuun asti.

Elokuva muistuttaa toveriaan Mafiaveljiä monin tavoin. Molemmissa elokuvan hahmot toimivat itse kertojina ja kummassakaan ei seurata tiivistä juonta, vaan pidemmälle aikavälille sijoittuvia yksittäisiä tapahtumia. Elokuville yhteistä on myös aikakauden pop-musiikki, ja runsas väkivalta. De Niro esittää jälleen älykästä ja varovaista liikemiestä kun taas Pesci on kovaääninen ja väkivaltainen rikollinen, joka uskoo enemmän aseeseen kuin sanoihin.

Kaikille niille, jotka arvostavat laatuelokuvia. Erityisesti rikospätkien ystävät, katsokaa. Casino on vuonna 2012 julkaistu DVD:lle ja Blu-Raylle osana Universal 100th Anniversary-sarjaa. Blu-Ray on tietysti kultaa, mutta myös DVD:ltä löytyy samoja ekstroja, jotka ovat varsin kiinnostavia, kunhan itse elokuvan on ensin katsonut.

Kasinon omistajat

Casino on Mafiaveljien ja Scarfacen tavoin tarina vallan juovuttavasta vaikutuksesta ja äärimmäisestä rappiosta. Huipulle voi päästä, mutta sieltä voi tulla vain alaspäin.

Tanssii Susien kanssa (Dances with Wolves)

Kevin Costner on monitoimimies. Hän ohjaa itse omat elokuvansa ja toisinaan jopa käsikirjoittaa ne. Costner tuli kuuluisaksi 80-luvun lopulla menestyselokuvista kuten Lahjomattomat ja Unelmien Kenttä. Hänen ikimuistoisin elokuvansa on kuitenkin 1992 ilmestynt Michael Blaken romaaniin pohjautuva Tanssii Susien kanssa.

Yhdysvaltain sisällisota 1963. Pohjoisvaltioiden joukoissa sotiva luutnantti Dunbar tekee kuoleman kynnyksellä sankariteon vailla vertaa. Hän saa palkinnoksi kunniamaininnan, hienon hevosen sekä vapauden valita uuden palveluspaikkansa. Dunbar päättää lähteä lännen rajaseudulle, ennenkuin se pääsee katoamaan. Hänet määrätään Fort Sedgwickiin.

Dunbar saapuu tukikohtaan vain huomatakseen sen olevan hylätty ja tuhoutunut. Hän kuitenkin päättää jäädä ja alkaa kunnostaa sitä, vahvistusten toivossa. Hän tutkii ympäristöään ja luo jopa kontakteja lähistön Sioux-intiaaneihin. Kun lisäjoukkoja ei kuulu, hän viettää yhä enemmän aikaa intiaanien parissa ja tykästyy heidän joukossaan elävään valkoihoiseen naiseen (upea Mary McDonnell). Dunbar osallistuu intiaanien rituaaleihin ja lähtee heidän kanssaan metsästämään. Pitkä yhteinen taival on alkanut...

Kahden eri kulttuurin kohtaamista on tutkailtu pintaa syvemmältä. Siihen on myös helppo paneutua, kun intiaanit eivät ole pahojen puolella, niinkuin yleensä. Elokuvassa valkoiset miehet ovat ennakkoluuloisia ja ahneita jotka pelkäävät, vihaavat tai halveksivat alkuperäisasukkaita. Intiaanit taas ovat maanläheisiä ja rauhaa rakastavia ihmisiä. Yhteentörmäys on väistämättä traaginen.

Tanssii susien kanssa on mestariteos, mm. yksi omista suosikeistani. Se edustaa modernin lännenelokuvan parempaa puolta. Luvassa on eksotiikkaa, ammuskelua, henkeäsalpaavia maisemia, sekä hieman jopa huumoria. Jos jaksat yleensä katsoa miltei kolmen tunnin mittaisia elokuvia, niin tämä on oikea valinta. Eeppistä seikkailua tahdittaa myös legendaarisen John Barryn luoma musiikki.

Elokuvasta on julkaistu sekä DVD- että Blu-Ray-painokset. DVD:lle on myös vuonna 2006 ilmestynyt kolmilevyinen ohjaajan versio, joka kestää lähes neljä tuntia ja sisältää hullun määrän ekstroja.

Tanssii susien kanssa (kesk.) ja hänen uusi vaimonsa Seisoo käsi nyrkissä (vas.)

Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan)

Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryan lienee yksi maailman parhaimpia sotaelokuvia. Ilmestyessään 1998 se voitti viisi Oscaria ja oli kassamenestys tuottaen miltei 500 000 000 dollaria. Pääosissa nähdään elokuva-alan kuumimpia nimiä, kuten Tom Hanks, Edward Burns, Tom Sizemore ja Matt Damon.

Elokuva alkaa 1944 kun kapteeni Millerin (Hanks) komppania osallistuu Normandian maihinnousuun Ranskassa. Sen jälkeen hän saa uuden ja vaikean tehtävän. Millerin tulee kerätä kokoon ryhmä ja lähteä syvemmälle sisämaahan etsimään Ryan-niminen laskovarjojääkäri (Damon). Ryanin kaikki kolme veljeä ovat yhtäkkiä kuolleet taistelussa ja näin ollen hän on tienannut lipun kotiin.

Normandiassa kaikki on kuitenkin sekaisin. Maahanlaskujoukot ovat hajaantuneet pitkin Normandiaa ja edessä on neulan löytäminen heinäsuovasta. Sen lisäksi Millerin valitsemat miehet alkavat kyseenalaistaa tehtävää. Miksi kahdeksan miehen pitää riskeerata henkensä, jotta he voisivat pelastaa yhden?

Pelastakaa sotamies Ryan on monipuolinen sotaelokuva. Se tarjoaa taistelevien sotilaiden näkökulmia, toimintaa, sekä historiallista tarkkuutta. Spielberg tyyliin-elokuva tasapainottelee dramaattisuuden ja realistisuuden välillä, melko taitavasti. Liikaa dramaattisuutta ei ole, mutta sitä on kuitenkin vähän. Elokuvassa esitettään myös paljon eettisiä kysymyksiä. Miksi meidän pitää kuolla että joku toinen pääsisi kotiin? Mitä tehdä vangille, joka juuri ampui kaverisi? Kumpi on tärkeämpää, henki, vai tehtävä? Ne pakottavat katsojankin ajattelemaan hieman, onneksi.

Elokuva on erityisesti kuuluisa alkupuolen maihinnousujaksosta, sekä sen aidontuntuisista taistelukohtauksistaan. Realistiset erikoistehosteet, ajoittainen käsikameran käyttö ja kohtauksien kylmä ote tekevät niistä todellakin vaikuttavia. Minulle henkilökohtaisesti upeat paukuttelut ovatkin se oikea syy katsoa Pelastakaa sotamies Ryan uudelleen ja uudelleen.

Tämä elokuva pitää katsoa, parhaimpia sotaelokuvia ja parasta Spielbergiä. Pelastakaa sotamies Ryan on julkaistu Blu-Raylle ja DVD:lle useita kertoja. Jos mahdollista, kannattaa valita versio, jossa on mukana Behind the Scenes-dokumentti, se on tosi kiinnostava. Jos et viitsi ostaa, niin tutki säännöllisesti television ohjelmaopasta. Kyllä se sieltä Neloselta tulee kerran tai pari vuodessa.

Elokuvan alussa näytettävä maihinnousukohtaus on rankkaa, mutta erittäin upeaa katsottavaa.

Ilmiö nimeltä Hammer Film Productions.

Kiirastorstaiyönä, 8.4.2004 MTV3 esitti elokuvan Dracula-Pimeyden Ruhtinas. Se tuli niin myöhään, että äiti kielsi katsomasta ja otti sen minulle nauhalle. Kaikki lapset istuivat seuraavana päivänä television eteen seuraamaan verinäytelmää, joka teki lähtemättömän vaikutuksen linnoineen, ketsuppiverineen ja sydämenlävistämisineen. Olin koukussa.

Hammer Film Productions on brittiläinen elokuvayhtiö, joka tunnetaan parhaiten kauhuelokuvistaan vuosilta 1957-1976, vaikkakin sen ansioihin lukeutuu myös monia muita elokuvia. Sen kuuluisimmat mestariteokset ovat yhtiön omat versiot Universalin hirviökauhuelokuvista. Frankenstein, Muumio ja Dracula poikivat useita jatko-osia, joissa ideat toistettiin, uusittiin tai vaihdettiin.

Tässä muutamia Hammerin kuuluisuuksia:

Frankensteinin kirous (The Curse of Frankenstein)

Hammerin ensimmäinen menestys kauhuelokuvan saralla oli Frenkensteinin kirous vuodelta 1957. Siitä sai alkunsa kymmenien kauhuelokuvien kirjo, kuin myös Peter Cushing Ja Christopher Leen yhteistyö, joka kesti Hammerin leivissä miltei 20 vuotta.

Viktor Frankenstein (Cushing) on nero. Hän asuu kartanossa, jonka peri isältään. Hän on kuuluisa ja arvostettu mies, jolla on paljon ystäviä. Eräänä päivänä hän onnistuu herättämään kuolleen koiran eloon. Ystävänsä Paulin avulla hän alkaa suunnittelemaan omaa ihmisitä, jonka hän kokoaisi kuolleiden ihmisten kappaleista.

Frankensteinin tarinan pitäisi olla kaikille tuttu. Hammerin versio noudattaa melko tarkasti alkuperäisen kirjan kaavaa. Monillle saattaa tulla pettymyksenä, että itse hirviö ei ole se klassinen malli, vaan aivan uudenlaisen näköinen.  Se ei kuitenkaan ole tärkeää.

Frankensteinin kirous on mainio elokuva. Se on yksi parhaista koiskaan näkemistäni kauhuelokuvista ja myös paras versio Shelleyn alkuperäisesta tarinasta. Elokuva tuo myös ensi kertaa esille ns. Hammer-tiimin, johon kuuluivat ohjaaja Terence Fisher, käsikirjoittaja Jimmy Sangster ja tuotta Michael Carreras. Samat miehet työskentelivät vuotta myöhemmin Dracula-elokuvan parissa.

Ruumiitä ryöstetään, ihmisiä tapetaan,  laboratoriossa tehdään kummia kokeiluja ja kaikki tapahtuu Technicolorin kirjossa. The Curse of Frankenstein on modernin kauhuelokuvan uranuurtajia. Must see!



Muumion kosto/Muumio (The Mummy)

Stephen Banning (Felix Aylmer), hänen poikansa John ja ystävänsä Joseph kaivavat Egyptissä esiin prinsessa Anankan hautaa. Stephen on upottanut etsintöihin vuosia ja paljon rahaa ja vihdoin hanke alkaa kantaa hedelmää. Kumppanit löytävät haudan ja menevät sisään huolimatta siitä, että paikalle sattunut  mystinen ja epäilyttävä egyptiläisveikko kieltää heitä. Stephenin ollessa haudassa yksin hän saa kohtauksen, joka ajaa hänet hulluksi. John ja Joseph lähettävät hänet Englantiin ja saattavat kahdestaan kaivaukset päätökseen.

Kolme vuotta myöhemmin Englannissa John saa yllättävän kutsun isänsä luokse hoitolaan, missä tämä on ollut palattuaan Egyptistä. Stephen on alkanut tulla järkiinsä ja kertoo miksi hän sai kohtauksen...

Muumion kosto valmistui vuonna 1959 ja se oli Hammerin kolmas isku kultasuoneen. Elokuvaa on kiitelty tänäkin päivänä uudempien muumioelokuvien suunnannäyttäjänä. Tekijätiimistä löytyvät taas tutut Terence Fisher, Jimmy Sangster ja Michael Carreras

Muumio on oikea viiden tähden elokuva. Kömpelöissä lavasteissa kuvatut kohtaukset heräävät hienosti eloon Technicolor-väreissä. Juoni tarjoaa käänteitä, arvoituksia ja jopa hieman toimintaa. Pääosia näyttelevät taas Cushing ja Lee.

Stephen Banning saa kohtauksen, ja hänen on vahoilla päivillään vaikea saada mielenrauhaa.

Tosiaan, elokuvan virallinen suomennos on Muumion Kosto, mutta MTV3 on käyttänyt televisioesityksessä nimeä Muumio. Katso ihmeessä jos löydät. Itse ostin



Baskervillen koira (The Hound of the Baskervilles)


Cushing ja Lee tähdittävät myös Hammerin omaa tulkintaa kuuluisasta salapoliisikertomuksesta. Cushing Sherlock Holmesina ja Christopher Lee Lordi Baskervillena, tohtori Watsonia esittämään otettiin Andre Morell. Elokuvan ohjasi, kukas muukaan kuin Terence Fisher ja se ilmestyi 1959 Hammerin ensimmäisten kauhuelokuvien aallossa.

Baskervillen sukua uskotaan vainoavan kirous, joka piilottelee Englannin nummilla hirviömäisen koiran muodossa. Kun suvun viimeinen perijä astuu maaherran saappaisiin, hän haluaa tehdä kirouksesta selvää ja kutsuu Sherlock Holmesin mysteeriä selvittämään. Holmes tarttuu tapaukseen ja huomaa, että ylämaan nummilla asiat ovat pielessä pahemmin, mitä päälle päin näkyy.

Baskervillen koirasta on monta filmatisointia. Holmesia ovat yhtä suurella menestyksellä näytelleet Cushingin lisäksi Basil Rathbone, Ian Richardson ja Jeremy Brett, joista viimeisin lienee tutuin suomalaiskatsojille YLE:n toistuvien esitysten takia. Cushing on roolissaan vakuuttava ja tekee Holmesista persoonallisen. Lee taas on oma harmaa ja salamyhkäinen itsensä Lordi Baskervillenä, suvun viimeisenä perijänä.

Ohjaaja yhdistää Hammer-kauhua ja klassisen salapoliisijännärin piirteitä tässä mestariteoksessa. Elokuva esitettiin YLE Teemalla osana erilaisten Sherlock Holmes-elokuvien sarjaa syksyllä 2013. Siitä on saatavilla myös MGM:n DVD-painos. Kannattaa katsoa. Jos et saa käsiisi, katso edes joku toinen versio, niitä kyllä riittää.



Kuolema kulkee talossa (The Nanny)

Psykologiset jännärit räjähtivät suosioon Hitchcockin Psykon myötä 60-luvulla. Myös englannissa pistettiin tuulemaan. Seth Holt teki Hammerille melko vakuuttava trillerin. The Nanny valmistui vuonna 1965 ja sitä arvostetaan edelleen.

The Nanny on tarina pojasta, joka palaa kotiin hoitolasta. Hän on joutunut sinne siskonsa kuoltua. Isä, äiti ja tuttu lastenhoitaja odottavat häntä kovasti. Tullessaan kotiin poika kuitenkin käyttäytyy oudosti, varsinkin lastenhoitajan seurassa. Poika ei syö hänen tekemiä ruokiaan, välttelee häntä ja jopa väittä, että lastenhoitaja uhkaa tappaa hänet.

Veteraaninäyttelijä Bette Davis on mainio roolissaan lastenhoitajana. Hän on epäilyttävä ja jopa hieman pelottava. Talossa on myös jatkuvasti erittäin jännittynyt ilmapiiri, mikä pitää katsojaa hyvin jännityksessa koko elokuvan ajan. Kaikki hahmot aivan kuin viestivät, että jotain pahaa on tulossa.

The Nanny on etupäässä elokuva ajattelevalle katsojalle. Se ei välttämättä ole edes hyvä, jos odottaa tyypillistä Hammeria esim. ketsuppiverta tai hirviöitä. Elokuvaa katsoessa pitää nähdä hieman pintaa syvemmälle, että se tuntuu jännittävältä. Voi olla vaikeaa.

Tämä elokuva on päätynyt osaksi 20th Century Classics-julkaisusarjaa. Eurooppalaisjulkaisu, joka sisältää suomitekstit. Ihan peruskauraa, parempiakin on nähty, mutta ei huono.



Draculan Kosto (Dracula A.D.)

Dracula-sarjan kolmanneksi viimeinen osa osoittaa, kuinka kauas alkuperäisestä ideasta oli lopulta päästy. Hammerilla alkoivat olla viimeiset paukut lippaassa. Kun elokuva valmistui vuonna 1972, koko yhtiö alkoi olla finaalissa.

Jessica Van Helsing pyörii hulttiokavereidensa kanssa Lontoon kaduilla. Jengin johtohahmo Johnny on tympääntynyt tavallisiin ajanviettotapoihin kuten juhlissa kuokkimiseen. Eräänä yönä hän houkuttelee kaverinsa mustaa messuun purkutuomion saaneessa kirkossa. Muut eivät jaksa aluksi oikein uskoa hänen puheitaan, mutta huomaavat pian olevansa väärässä. Nuoret sähläävät niinkin pahasti, että herättävät henkiin itse paholaisen lähettilään. Onneksi apua löytyy Jessican isoisästä, joka onkin vanha tuttu.

Ensimmäinen silmiinpistävä piirre on, että tarina ei enää sijoitu 1800-luvun karpaateille, vaan 70-luvun Lontooseen. Peter Cushing palaa vihdoin Van Helsingin rooliin. Se tuo potkua tarinaan, joka on muuten melko epäonnistunut. Dracula-sarjan vahvimmat ominaisuudet, Karpaattien ympäristö ja 1800-luvun goottifiilis ovat tiessään, ja Cushingin ja Leen taistelu jää ainoaksi katsomisen arvoiseksi asiaksi koko elokuvassa.

Kannattaa katsoa.. tai no ei.. tai no joo. Paha sanoa, on todellakin sarjan huonoimmasta päästä. Elokuvasta on olemassa suomalainen Warner Brosin DVD-julkaisu, joka on nykyään jo melko harvinainen.



Peter Cushing ja Christopher Lee nousivat maailmankuuluiksi ja lopulta legendoiksi Hammer-elokuvien myötä. Heistä tuli myös hyvät ystävät aina Cushingin kuolemaan saakka 1994. Lee on edelleen kuuma nimi elokuvateollisuudessa, vaikka onkin jo yli 90-vuotias.

Hammerin muita vakionäyttelijöitä olivat Francis Matthews, (Frankensteinin kosto, Dracula-pimeyden ruhtinas ja Rasputin - riivattu) Andre Morell (Baskervillen koira, Plaque of the Zombies) sekä Michael Ripper, joka näytteli kaikkiaan kahdeksassa Hammerin elokuvassa (mm. Frankenstenin kosto ja Brides of Dracula). Yhtiö tunnetaan myös näyttävistä naisnäytelijöistään kuten Barbara Shelley, Suzan Farmer ja Veronica Carlson.

Vaikka Hammerin leivissä työskenteli useita ohjaajia, Terence Fisher lienee kaartin esille nouseva nimi. Hän ohjasi hirvösarjojen alkuperäiset elokuvat, sekä Baskervillen koiran. Muita tunnettuja ohjaajia ovat Seth Holt ja Roy Ward Baker joka tuli tunnetaan Hammerin lisäksi mm. Pyhimys-sarjasta.

Peter Cushing (vas.) ja Christopher Lee (oik.) olivat Hammer Film Productionsin suurin valtti 

Veronica Carlson...

..ja Barbara Shelley.

Hammerin tavaramerkkejä olivat aina kauhuelokuviin hyvin soveltuva musiikki, kauniit naiset, tuulahdus camp-henkeä, sekä Technicolor-värien räikeä käyttö, mikä sai jotkut elokuvien kohtauksista näyttämään jopa huvittavalta. Moni elokuva rakentui kasaan juuri näillä mausteilla. Parhaimmillaan firman elokuvissa voikin keskittyä itse visuaalisuuteen jos juoni tuntuu heikolta.

Vaikka Hammer Film Productions lopetti toimintansa 70-luvun lopulla, on se sittemmin perustettu uudelleen kauhuelokuvien merkeissä. Nykyiset kauhuelokuvat ovat tosin aivan samanlaisia kuin muut aikakauden tuotokset, einkä laske niitä mukaan varsinaiseen Hammer-tuotantoon. Sitäpaitsi, kaikki edellä maintut elementit puuttuvat.

Aiheeseen kannattaa tutustua, varsinkin jos olet kauhun ystävä ja miksei muutenkin. Hammerin elokuvia on julkaistu DVD:lle ja viime aikoina jopa Blu-Raylle. Kuitenkin suomijulkaisuja on saatanan vähän. Itse olenkin tilannut ulkomailta suurimman osan ja lataillut torrentteja netistä.

Ja tässä siis jo valmiiksi esittelemäni kaksi Dracula-elokuvaa:
Pimeyden prinssi (1958)
Dracula, Pimeyden Ruhtinas (1966)

Triviaa: Monet Hammerin elokuvista ovat ilmestyessään olleet Suomessa kokonaan kiellettyjä. Syynä on ollut raaistavuus, tai mielenterveyden vahingoittuminen. Valtion elokuvatarkastamo on kuitenkin aikanaan lieventänyt kieltoja ja päästänyt elokuvia esitykseen. Nykyään tuntuu lähes naurettavalta, että tämäntyyppisiä elokuvia on pidetty millään tavalla vahingollisina.

Tappajahai (Jaws)

Steven Spielbergin ansioita ei voi kiistää. Hän on luonut Oscar-voittajia laidasta laitaan. Mainioita sotaelokuvia, koskettavia kertomuksia, historiallisesti tarkkoja teoksia ja Indiana Jonesin. Kuitenkin nykyään vain harva muistaa hänen todellisia mestariteoksiaan 1970-luvulta, kuten psykologiset jännärit Kauhun kilometrit tai Tappajahai. Jälkimmäinen sai ensi-iltansa 1975 ja sitä pidetään Spielbergin varsinaisena läpimurtona. Sen pääosissa nähdään Roy Scheider, Richard Dreyfuss ja Robert Shaw.

Amity Islandin saari on erittäin riippuvainen kesäasukkaiden tuomista tuotoista ja turismista. Kun poliisi löytää rantaan ajautuneita ruumiinosia, ei varoitusta oikein tahdota ottaa huomioon. Kun muutaman päivän kuluttua pieni poika kuolee uimarannalla, poliisipäällikkö Martin Brody (Scheider) ja meribiologi Matt Hooper (Dreyfuss) alkavat tutkimaan asiaa. Pormestari ei kuitenkaan suostu sulkemaan rantoja tuottojen menetyksen pelossa. Apua tarjoaa kuitenkin kalastajalegenda Quint (Shaw).

Tappajahai on elokuva, jonka katsottuaan moni ei varmasti mene merta lähellekään pitkään aikaan. Elokuva on ennenkaikkea psykologinen kauhuelokuva, mutta toimii hyvin myös, vaikkei sen antaisikaan mennä ihon alle. Elokuvaa on kiinnostava seurata, varsinkin kuin itse hai näytetään vasta loppupuolella. Näin katsoja voi arvuutella, millainen otus on kyseessä.

Tappajahaista tuli ilmestyttyään vuoden menestynein elokuva. Se voitti myös kolme Oscaria. Spielbergistä tuli elokuva-alan kuumimpia nimiä, ja hänen voittokulkunusa ei ole hiipunut vieläkään. Elokuva saikin jatko-osia (ei kuitenkaan Spielbergin ohjaamia) ja siitä on jopa tehty miltei suoria kopioita. Tappajahai lukeutuu monien lehtien ja nettisivustojen 50:n tai 100:n parhaan elokuvan joukkoon.

Katso, kuuluu yleissivistykseen. Kaupoista ja alan liikkeistä on helposti löydettävissä Universalin Blu-Ray ja DVD-julkaisut, jotka eivät edes maksa paljoa.

Quintin roolissa nähdään legendaarinen Robert Shaw, joka muistetaan myös elokuvasta Salainen agentti 007 Istanbulissa.

Black Sun: The Nanking Massacre

Hong Kongilainen ohjaaja Mou Tun Fei on maailmalla tunnettu lähinnä kahdesta kohua nostattaneesta sota-elokuvastaan Men Behind the Sun ja Black Sun: The Nanking Massacre. Molemmat ovat historiallisesti tarkkoja sekä täynnä äärimmäisyyksiin vietyä väkivaltaa ja järkyttävää kuvamateriaalia. Tänään vuorossa jälkimmäinen, joka valmistui 1995.

Koska Suomessa ei tietenkään paineta tällaista DVD:lle, hankin käsiini saksalaisen Japan Shock-julkaisun, joka sisältää englanninkielisen tekstityksen. Katsomista oli vähän harkittava, jo pelkän kansitaiteilun perusteella.

Black Sun: The Nanking Massacre on dokumentinomainen elokuva, joka kertoo ilman erikoisempaa juonta Nankingin verilöylystä 1937. Tarinassa ei ole päähenkilöitä, vaan siinä vilahtaa useita keksittyjä ja useita todellisia hahmoja. Suurin osa kohtauksista pohjautuu suoraan historiallisiin kuviin tai filmeihin.

Ihmisiä surmataan, pahoinpidellään ja raiskataan. Elokuvaa katsoessa herääkin kysymys: Eksploitaatiota? Se on makuasia. Ohjaaja itse väittää tehneensä elokuvan, jotta tällaiset tapahtumat eivät unohtuisi. Hänen puolestaan puhuu elokuvan historiallinen tarkkuus. Kuitenkin Kauko-itä tunnetaan niin sairaiden elokuvien kehtona, että jokaiseen siellä lymyilevään elokuvantekijään tulee suhtautua terveellä ennakkoluulolla.

Kuten jo sanottu, ei elokuvaa kannata katsoa, jos järkyttyy helposti. Sikiöiden repiminen kohdusta, ihmisten elävältä polttaminen ja päiden katkominen eivät ole ihan jokaisen silmille. Black Sun ei kuitenkaan ole niin väkivaltainen, kun on annettu olettaa. Itse pelkäsin hurjasti etukäteen, sillä olin lukenut elokuvasta kymmeniä arvosteluja, jotka mainostivat sen graafista väkivaltaa. Kuitenkin katsoessani huomasin, että silmiään ei tarvitse ummistaa, vaan elokuvan voi niellä jotenkuten.

Katsoa voi, opetus tai viihdykemielessä, kukapa sitä tuomitsemaan. Soveltuu Aasia-faneille, historiallisen elokuvan faneille ja kulttielokuvien faneille. Ei sovellu lapsille.

Tässä elokuvassa kuolee poikkeuksellisen paljon ihmisiä